Ei pidä nuolaista ennen kuin TIPAHTAA

"Ihanaa, kun Majuri ei kerää juurikaan ylimääräistä energiaa ja on rauhallinen, 

vaikka onkin ollut kevyemmällä liikunnalla."

Tiesin jo sillä hetkellä, kun päästin tuon lauseen suustani, ettei olisi pitänyt sanoa. Olimme Iinan kanssa juuri lähteneet kohti lähipolkua, olin matkassa pelkän riimun kanssa ja tarkoitus oli käydä vain köpöttelemässä. Menin sitten siinä alkumatkasta kehumaan rauhallisesti käyttäytyvää Majuria. Olisi pitänyt jättää ne kehumiset myöhemmäksi. Facebookissa meitä seuraavat jo tietävätkin miten tässä "köpöttelyreissussa" lopulta kävikään.

Ensimmäinen asia, jolla hevoset todistivat, että me ei tosiaankaan olla rauhallisia, oli ravipätkä. Pienten loikkien jälkeen Majuri meni aluksi ihan nätisti, mutta hevoset saivatkin jostain kipinän ja lähtivät painelemaan tuhatta ja sataa. Majuri laukkasi ja vuoroin kiitoravasi edellä painelevan Dessin kintereillä. Vauhdilla siis mentiin se "ravi"pätkä. Onneksi nuo hepat eivät sentään kovinkaan usein ryöstä, ja nyt koputan puuta oikein olan takaa, joten kun pääsimme ylämäen huipulle, hiljensivät ne automaattisesti vauhtiaan.

Laukkapyrähdyksen jälkeen lähinnä vain nauratti, Majurihan oikein syttyi pienten loikkapukkien säestyksellä. Tyytyväisesti pärskien jatkettiinkin loppumatka rauhassa kävellen. Kunnes Majuri astui takajalallaan jonkun oksan päältä RÄKS! ja eiköhän Majuri ponkaissut säikähdyksissään isoilla loikilla eteenpäin. En tiedä pukittiko Majuri siihen lisäksi vielä, mutta sen tiedän, että lensin jo peppu irti selästä ennen kuin ehdin tajuta tilannetta. 

Tajusin, että Majuri ei tule perässä ja ilmalentoni päättyy väkisinkin maan kamaralle. Yritin vielä ottaa harjasta kiinni, mutta turhaahan se oli siinä vaiheessa, kun lennät aivan eri suuntaan kuin hevonen. Tumahdin yläselkä edellä kovalle maalle ja pääni rusahti maahan. Voimakas, korvissa soiva rusahdus kuului onnekseni kypärästäni, ei päästäni. Ilmat lähtivät oikein voimalla pihalle ja jysähdys tuntui luissa ja ytimissä.

Majuri jähmettyi siltä seisomalta paikoilleen, ihmetellen, miten ihmeessä minä nyt tuolla tavalla putosin. Täytyy olla kyllä kiitollinen, että siinä tilanteessa hevoset pysyivät rauhassa paikoillaan. Ei siinä happea haukkoessa ja itseään keräillessä olisi pystynyt vielä lisäksi pitämään riekkuvaa hevosta kiinni. Kun hengitykseni taas kulki, hyppäsin takaisin Majurin selkään ja loppumatka mentiin ihan oikeasti rauhassa.

Oli kummallista, että ylipäätään tipuin Majurin selästä. Näiden vuosien aikana olen tippunut Majurilta kolme kertaa, tämä oli neljäs kerta ja olen aina sanonut, että tuon hevosen selästä ei helpolla tipu. Mutta niin se vain menee. Se rauhallisin, tutuin ja turvallisinkin hevonen voi aina säikähtää ja voit tipahtaa odottamattomissakin tilanteissa. Joten käyttäkää kypärää. Ihan jokaisessa tilanteessa, ihan jokaisella hevosella. Myös sillä tutuimmalla, ei täältä koskaan tipu -hevosella. Aina saa ostettua uuden kypärän, mutta uutta päätä et saa rikkoutuneen tilalle.

Luulen, että tänään kypäräni pelasti minut vakavemmalta onnettomuudelta. 

Jos se järkyttävä rusahdus olisikin kuulunut kallostani, olisinko tässä enää kirjoittamassa?