tiistai 23. joulukuuta 2014

Aikaa ja ajatuksia muillekin

Kolme viikkoa. 

Majurin poismenosta on kulunut kolme viikkoa. Nämä viikot ovat olleet pitkiä. Tuntuu, että siitä on mennyt ikuisuus, kun Majuri oli täällä. Samaan aikaan minusta kuitenkin tuntuu käsittämättömältä, ettei Majuri ole enää luonani. Etten voi enää koskaan palata Majurin luokse, kuulla sen hörähdystä tai kimeää hirnahdusta, heinän rouskutusta, tuttua öhinää tai vaativaa töminää. Vielä hetki sitten minulla oli karvakorvani. Nyt minulla on hevoseni enää vain muistoissani. Toivon, etteivät ne haalistuisi.

Majurin poismenosta oli kulunut reilu viikko, kun päätin ensimmäistä kertaa lähteä tallille. Minulle oli jo muodostumassa pieni kynnys lähteä sinne. Tiesin, että Majurin tavarat odottaisivat koskemattomina, omilla paikoillaan, valmiina käyttöön. Täynnä muistoja. En tiennyt olisinko valmis kohtaamaan ne tunteet. Välttelin tallille lähtöä ja kun minulle tarjoutui tilaisuus ratsastaa Dessillä, oli ensimmäinen ajatukseni vältellä vielä hetki. Tajusin kuitenkin, etten voi tehdä siitä kynnystä itselleni, isoa pahaa mörköä, jota en uskaltaisi kohdata. Lähdin siis tallille, reilun viikon jälkeen. Ratsastushousujen jalkaan vetämisestä tuntui kuluneen ikuisuus. Mahaani kouri inhottavasti jännityksestä ja pelosta.

"Kaikki oli ennallaan. Tavarat olivat siellä minne ne jätinkin, hieman ohutta pölyä pinnassaan. Karsina odotti siivoamistaan. Kaikki oli paikallaan, mutta jotain silti puuttui. Karsina oli tyhjä, Dessillä oli uusi tarhakaveri. Tuttu hörinä ei ottanut minua vastaan. Majuri puuttui."

Sinä päivänä kävi todella kova tuuli. Kun hain Dessiä tarhasta, suuri tuulenpuuska yritti ottaa meistä kiinni. Tajusin ajatelleeni, että Majuri olisi siinä vaiheessa jo vähintäänkin steppaillut rauhattomana. Samalla hetkellä tajusin, että Dessi, jolta tuulenpuuska oli jo repinyt loimenkin pois pepun päältä, vain katsoi minua ja pysyi siinä lähellä, eikä miettinytkään pakoon lähtöä. Dessi on sellainen. Kiltti ja nöyrä omalla tammamaisella tavallaan. Erilaisuus on rikkaus, hyvä asia, ei kaikkien tarvitse olla Majureita. Ajatus nousi päähäni ja sillä hetkellä olin kiitollinen tuolle pienelle tammalle siitä, että se oli siinä. Pysytteli lähellä, vaikka tuuli yrittikin heittää meidät eri suuntiin.

Dessiä harjaillessa tajusin, kuinka paljon olin kaivannut hevosen kanssa olemista. Tuntui mukavalta olla taas tallilla, vaikka tunnetta laimensi tieto siitä, ettei minulla ollut enää syytä mennä sinne päivittäin. Oli omituista huomata, että katsoin Dessiä aivan erilaisin silmin. Nyt minulla ei ole enää hevosta, johon kiinnitän kaiken huomioni, rakkauteni ja aikani, vaan silmäni etsivät ja olivat kiinnostuneita kaikesta muustakin. Huomasin, että Dessi oli kasvattanut mahaa (kun uskollinen NuuNuu ei ole enää siivoamassa kaikkia heiniä) ja karvakin oli muuttunut pörröisemmäksi. Kiinnitin Dessiin aivan uudella tavalla huomiotani. Ennen se oli ollut vain se pieni ja pippurinen tamma, mutta nyt tajusin, että en edes tuntenut sitä. Tajusin, että haluaisin tutustua Dessiin. Oppia tuntemaan sen. Ehkä oppisin pitämään siitä aivan uudella ja erilaisella tavalla nyt, kun minulla on aikaa ja ajatuksia muillekin.

Dessin kanssa marraskuussa. c. Jasu
Minun ja Dessin yhteinen taival on lähtenyt nyt parin viikon aikana käyntiin hieman vaihtelevalla menestyksellä. Dessi on herkkä ratsastettava ja jännittää yleensä aika paljon uusia ratsastajia. Olen saanut Dessistä irti tosi kivoja pätkiä, mutta rentoutumiseen on kulunut jokaisella ratsastuskerralla vähintäänkin hetki aikaa. Se on outoa. On outoa, kun ei tunne ratsuaan.

Minulla ja Dessillä tuntuu olevan jonkinlainen viha-rakkaus-suhde. Dessi nimittäin puri minua viikko sitten kädestä todella lujaa, kun kiristin satulavyötä. Kukaan hevonen, edes Majuri, joka alkuaikoinaan oli hyvinkin taitava hampaiden käyttäjä, ei ole koskaan purrut minua niin lujaa. Tapahtuneen jälkeen Dessi oli äärimmäisen nöyränä ja tuntui olevan itsekin hämillään siitä, että puraisi minua. Ehkä tamma sitten halusi hyvittää sen, koska sinä päivänä ratsastus sujui paremmin kuin koskaan. Dessi taisikin saada ratsastettavuudellaan anteeksi sen, että yritti viedä puoli käsivarttani mennessään. Ehkä meistä voi vielä tulla ystäviä, ehkä. Siihen tarvitaan vain kärsivällisyyttä, hyviä hermoja ja oikea aaltopituus. Ei paljon muuta.

Kaiken hälinän ja uuden opettelun keskellä on suru. Suru, jota piilottelen, enkä tahdo sen nousevan esiin pinnan alta. Suru, jonka tiedän kytevän, mutta jota en halua päästää leimahtamaan. Se on niin polttavaa ja jättää ikuiset jäljet. Joskus, kuten nyt, suru kuitenkin nousee, pakottaa kyyneleet virtaamaan poskilleni ja kääntää ajatukseni siihen tuskaan, jota olen yrittänyt haudata. Suru kaivaa itsensä aina pintaan ja happea haukkoessaan imee minua sisuksiinsa. Surun kylmiin, syviin sisuksiin. Minulla on niin ikävä sinua, rakas Majurini.

Hyvää joulua sinne pilven reunalle, 
maailman kauneimmalle enkelihevoselle ♥

Hyvää joulua myös teille lukijoille,
nauttikaa rakkaittenne seurasta

tiistai 9. joulukuuta 2014

Olen yksin, enkä tiedä kuinka jatkaisin



Nyt aikaa mennyttä katselen
ja polkua yhteistä muistelen.
Oli kukkia varrella polun sen,
ilon, onnen sekä myös murheiden.
Niistä kaikista sidon seppeleen,
Rakas, Sinua kiittäen, kaivaten.

Viimeiset kolme kuukautta olivat vaikeita. Majuri taisteli ja niin taistelin minäkin. Olisin voinut tehdä mitä vain Majurin vuoksi, jos siitä olisi ollut apua. Ajatukseni pyörivät koko ajan Majurin ympärillä. Kyttäsin, pelkäsin ja jännitin valehtelematta koko ajan. Minua pelotti aivan hirveästi. Jos Majuri olisi haluton liikkumaan, tiesin, että minun olisi tehtävä viimeinen päätös. Minulla ei olisi ollut syytä pitää kipeää hevosta täällä. Hevosta, jota en saisi terveeksi. 

Mietin, kuinka voisin ystäväni pelastaa, tutkin ja etsin tietoa niin kauan, että pääni oli pyörryksissä ja minulla oli ajatuksissani lukuisia eri teorioita. Pelkäsin jo kuvittelevani kaikki oireet, pelkäsin niiden johtuvan minun pelostani. Koska niinhän minun tosiystäväni teki, ei liikkunut, jos minua pelotti. Taistelin, mutta samalla kuitenkin koko ajan tiesin ja aavistin, että tämä on lopun alkua.

Vaikka tiesin surun saapuvan,
silti toivoin elämän jatkuvan.
Yksi tieto kuitenkin lohduttaa,
nyt unesi ei ole tuskaisaa.

Valmistelin Majurin poismenoa pääni sisällä jo pidemmän aikaa, salaten ajatukset jopa itseltäni. Huomasin miettiväni enemmän ja enemmän aikaa Majurin jälkeen. Mietin, kuinka Majuri täältä lähtee, mietin mistä tavaroista luovun, mitkä säästän ja ratsastelin Dessilläkin kokeilumielessä. Minua harmitti, koska Dessi ei ole samanlainen kuin Majuri. Ei laisinkaan. Mietin, kuinka ihmeessä tulisin pärjäämään ilman hulmuharjaani.

Majurin viimeisen viikon aikana tilanne meni nopeasti huonommaksi. Viimeinen lääkekuuri tehosi hetkellisesti, mutta pian Majuri alkoi mennä entistä huonompaan suuntaan. Kun yhtenä päivänä Majuri ei olisi halunnut enää edes kävellä, vaan pysähtyi ja tuijotti kylkeään, päätin, että minun täytyy pian päättää Majurin viimeinen päivä. Ajattelin sen olevan joskus joulukuun puolessa välissä, mutta Majuri muuttui päivien päästä vielä haluttomammaksi. Se ei olisi taluttaessakaan halunnut oikein liikkua tai lähteä edes maastoon ja alkoi arkoa kylkiään. Päätin, että se on tehtävä pian.

"Yritän etsiä itselleni pakotietä, sydämeni yrittää huutaa tuskissaan: vielä on jokin keino! Mutta järkeni sanoo, ettei ole. Vihaan itseäni tämän takia. Vihaan itseäni sen takia, mitä joudun ystävälleni tekemään. Vihaan, että minä joudun päättämään. En halua sitä, mutta tiedän sen olevan paras ratkaisu. Helpotus." Näin kirjoitin viimeisinä päivinä, kun järkeni ja sydämeni kävivät taistelua. Kun tiesin mitä minun pitää tehdä, mutta oli elämäni vaikein päätös ottaa se askel. Viimeinen askel kohti tarinamme loppua.

Viimeisenä päivänään Majuri alkoi jättää mössöjään syömättä ja heinääkin mupelsi vähän vaivalloisesti, ei sillä samalla innolla kun Majuri yleensä mupeltaa. Lisäksi Majuri pureskeli ruokaa klimpeiksi ja sylki ne suustaan. Viimeisenä päivänään Majuri antoi Dessille johtajan paikan, ei siitä ollut enää pomoksikaan. Onneksi sain ajan klinikalta nopeasti. 

Tiesin lähtösi lähenevän,
näin voimasi vähenevän.
Muisto kaunis vie eteenpäin minua,
vaik’ on sydän, silmät, täynnä kyyneleitä.

Silittelin Majurin ikiuneen. Se oli kaunis ja erittäin rauhallinen viimeinen hetki. Majuri nukahti ja pian se jo laukkasi paremmassa paikassa, ilman inhottavia mahakipuja. Paikassa, jossa se saa ahmia heinää tulematta ähkyyn, oikeassa ahmatin paratiisissa siis. Viimeisillä hetkillä minusta tuntui, että Majuri oli tyytyväinen. Tyytyväinen ja kiitollinen. Koko päivän Majuri oli ollut hieman rauhaton, mutta eläinlääkärin tullessa karsinaan, jossa odotimme, rauhoittui Majuri saman tien. Tiesikö se? Minusta tuntuu, että se aavisti ja tiesi, että enää ei tarvinnut kamppailla. Se oli tyytyväinen.  

Syliini painoin,
hellästi saatoin.
Viimeisen kerran kosketin,
suukon turvallesi jätin.
Rakkaani,
olet aina sydämessäni.

Tämä päätös teki minuun kipeää, mutta vielä kipeämpää olisi ollut katsoa ystävääni, joka ei oikein enää jaksanut. Ystävää, joka itse oli jo luovuttanut. Tämä oli ainoa päätös, jonka pystyin tekemään Majurin hyväksi. Muut päätökset olisivat olleet itsekkäitä. Tiedän, että tein oikein, yritin kaikkeni ja enemmänkin. Yrityksenikään eivät vain riittäneet.

Olisin voinut antaa lisää päiviä, ehkä jokusen viikon, mutten olisi saanut takaisin sitä Majuria, jonka halusin. Sitä höpsöä, kujeilevaa, maailman parasta hevosta. Minun täytyi tukahduttaa avuttoman sydämeni huudot, koska tiesin, että pakotietä ei ole. Olin valmistautunut tähän kaikkeen, mutta siltikään en ollut, enkä olisi koskaan tullutkaan olemaan valmis.


Rakas ystävä
ei koskaan kuole.
Hän elää ajatuksissamme,
sydämissämme, muistoissamme.

Sain Majurilta niin paljon. Niin paljon, että sitä ei kukaan voi viedä pois. Niin paljon, etten pysty edes käsittämään tai selittämään. Majuri oli aarteeni, luottamukseni arvoinen ystävä, viimeiseen hetkeensä asti. Viimeisissä kuukausissakin oli pari upeaa viikkoa. Sain vielä nähdä minun Majurini täysissä sielun ja ruumiin voimissa, jotta muistaisin. Jotta muistaisin hulmuharjani juuri sellaisena. Upeana ja elämäntahtoisena. 

Minua surettaa ja minulla on aivan järjetön ikävä, mutta tiedän Majurin saaneen onnellisen loppuelämän. Tiedän tehneeni elämäni raskaimman, mutta silti oikean päätöksen. Vastuullisen hevosenomistajan päätöksen. Tiedän, että Majuri sai elämässään onnea, joka korvasi sen pahan, jota se joutui elämänsä alkuvuosina kestämään. Olen täyttänyt lupaukseni ja viimeinen palvelukseni oli sanoa näkemiin. Nyt en tiedä kuinka tästä jatkaisin. Kuinka jatkaisin, yksin.

Olo on tyhjä.

Suru ei ole hellittänyt. Olen vain siirtänyt sitä taka-alalle ja maistanut siitä pieniä paloja kerrallaan. Ne palat ovat kyynelistä suolaisia, voimattomia ja avuttomia. Jokin pieni asia, tavara, ajatus, muisto tai kuva saattaa palauttaa tämän menetyksen ajatuksiini ja menetän ajatusteni hallinnan. Yhtenä päivänä avasin auton peräkonttia. Tiesin mitä siellä oli, mutta silti ne herättivät minussa erittäin voimakkaita tunteita ja suru pääsi jälleen iskemään minulta ilmat pihalle. Majurin kuljetussuojat ja kuljetusloimi makasivat takakontissa. Olo oli kuin olisin vähintäänkin avannut Majurin haudan, minua itketti ja tajusin taas tilanteen. Majuri ei tule takaisin. Se oli Majurin viimeinen matka.

Olen viettänyt lähes kolmasosan elämästäni päivittäin tallilla Majurin kanssa. Kun se riistetään yhtäkkiä pois, on olo hämmentynyt, surullinen, suuttunut. Ajattelen vieläkin, että kohta taas menen tallille, haen hevoseni ja teen kaikkea mukavaa sen kanssa. Alitajuntani kuitenkin huutaa väliin typerys, sinulla ei ole enää hevosta! Se sattuu. Mitä minä nyt teen? En ole saanut vielä siihen kysymykseen vastausta.

Jotta suru ei repisi minua palasiksi ja saisin vielä kiinni hevoselämästä, alan ratsastamaan siskoni hevosella Dessillä ainakin kerran viikkoon ja saatan etsiä toisenkin vuokrahevosen. Blogia tulen jatkamaan, koska olen huomannut, että kirjoittaminen auttaa. Olen todella huono puhumaan tunteistani ääneen, joten tämä on hyvä kanava vuodattaa niitä. Kiitokset myös teille kaikille, jotka olette tsempanneet minua blogin välityksellä, arvostan jokaista kommenttianne.  

Tein blogiin uuden ulkoasunkin ja blogin nimi hieman muuttuu: Sydämeeni mahtuu vain yksi M. Koska mitään samanlaista ei tule enää koskaan olemaan ja sydämeni tulee aina kuulumaan mustalle hurmurilleni. 

Blogin tekstit tulevat käsittelemään muistelmia menneisyydestä ja Majurista, ajatuksia tulevaisuudesta, Dessin ratsasteluista ja tuntemuksia tiellä kohti uutta omaa hevosta. Vielä en pysty ihan tosissani uutta omaa hevosta katselemaan, koska minusta tuntuu, että yrittäisin vain etsiä Majuria. Majuri jätti myös riman melko korkealle, mutta toivon, että voisin antaa rakkauttani vielä jollekin hevoselle, joka sitä tarvitsee. Odotan sitä oikeaa. Aika näyttää, tuleeko sitä.


Seison kuin pieni lapsi yksin keskellä metsää. Eksyksissä. 
Ilman sitä tuttua ja turvallista ystävääni vierelläni.
Olen yksin, enkä tiedä kuinka jatkaisin. 


torstai 4. joulukuuta 2014

Lepää rauhassa, rakas Majurini ♥



Lepää rauhassa, rakkaani. Kiitos kaikesta ♥
28.6.1996 - 2.12.2014

On hiljaisuus, on rajaton suru.
Mutta on myös loppumaton
rakkaus ja kiitollisuus.
Vaikka olet nyt poissa,
olet yhä lähelläni.
Sydämessäni kuljet aina.

Elämäni hevoselle

Nyt matkaa yhteistä muistelen,
 mietin ikävöiden sinua.
Voin olla paljosta kiitollinen,
sinä kasvatit minua.
Olit lempeä, mutta omalla tavallasi jääräpäinen,
olit voimakas sielu, taistelijani.
Toivon, että olit onnellinen,
olit minun rakkain aarteeni.
Nyt olen saattanut sinut tähtien tielle,
sanoin näkemiin, toivon että näemme vielä.
Rakkaus ei sammu, olet ikuisesti tärkeä minulle,
odotathan minua siellä?



lauantai 22. marraskuuta 2014

Sisältä nouseva lämpö




Lumi satoi eilen. Iloitsisin, mutta ilo tuntuu kaukaiselta. 


Palaan ajatuksissani meidän aikaisempiin talviin. Mitä me teimme yhdessä, minä ja rakas hevoseni? Mikä sai minut iloiseksi ja nauramaan? Mikä on parasta talvessa?









Se, kun lumi narskuu jalkojen alla. Se ääni ja poskia kipristelevä pakkanen. Lumihiutaleet, jotka putoilevat hiljalleen. Aurinko, joka saa lumen kimmeltämään. Ja lumen keskellä seisova musta hulmuharjani. Ehkä jääpuikkoja harjassaan, lumihuuruisena.

Musta ja pörröinen karva. Jääkylmät sormet upotettuna paksun harjan alle. Siellä piileskelevä lämpö. Lämmin halaus kylmässä ilmassa. Nauru, joka nousee huuruna ilmaan. Katoaa, mutta jättää lämpimän tunteen sydämeen.


Paksu viltti, joka nostetaan hevosen selkään ja kääriydytään sinne. Lämmin hevosen selkä, innokkaat askeleet, viltti suojaamassa kirpeältä tuulelta. Rakas mustani tietää, mihin mennään. Huuru nousee sen puhaltaessa innostunutta ilmaa sieraimistaan.


Pelto, joka aukeaa edessä suurena ja valkoisena. Hevosen askel nousee, hypähtelee, kuin pilvien päällä ratsastaisi. Lumi pöllyää. Hymyilyttää. Uskaltaisikohan sitä laukata? Hevoseni tietää ajatukseni. Energia, jonka tunnen allani. Jonka päästän vapaaksi. Sydän tykyttäen sekä ilosta, että jännityksestä. On vain se hetki. Silmien vuotaessa vauhdin hurmasta huomaa olevansa onnellinen.


Parasta talvissamme on aina ollut lämpö. Lämpö, joka ei aina ole tallin lämpö, lämmin teekuppi tai ihanan pehmeä viltti. Vaan lämpö, joka nousee sisältäni katsoessani ja touhutessani mitä vain hevoseni kanssa. 


Parasta on aina ollut se hevosystävä rinnallani. Se, jonka kanssa voin tehdä mitä vain. Kaunis, elinvoimainen Majurini pörröisessä talviturkissaan, innokkaana lähdössä mukaan. Se on parasta.


Mikä on parasta sinun talvessasi? Katso ohjeet haasteeseen täältä.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Vaakalaudalla

Hetki hetkeltä valmistaudun hyvästelemään ystäväni.

Vuoristoradoilla on aina ylä- ja alamäkiä. Viime aikoina meidän vuoristoratamme on kiskaissut meidät jyrkkään alamäkeen. Kaikki ilot ja toivon rippeet rapisivat vaunumme kyljistä ja syöksy alas tuntui mahanpohjassa ikävältä.



Majurin kunto meni huonommaksi lääkekuurin loputtua. Eläinlääkärin mukaan tämä johtuu luultavasti siitä, että lääke poisti tulehduksia ja se taas johti mahan liikkeen nopeutumiseen, joka toi Majurille hyvän olon. Kun lääkekuuri loppui, tulehduksia ilmeisesti tuli takaisin ja maha taas hidastui ja tuli kipeäksi.

Nyt syötetään vielä yksi lääkekuuri ja toivotaan, että tulehdukset paranisivat sillä. Eläinlääkäri kuitenkin sanoi, että lääkettä luultavasti joutuisi syöttämään jatkuvasti pienellä annoksella. Hän myös sanoi, ettei maha välttämättä enää tyhjene ilman tyhjennystä klinikalla, kun on kerran päässyt täyttymään. Päätin heti mielessäni, etten halua lähteä enää siihen leikkiin. Ei ole takuita, että maha pystyisi toimimaan enää kunnolla ja on mahdollista, että joutuisimme sitä jatkuvasti tyhjentämään klinikalla. Toisekseen, klinikkareissut pitkine paastoineen ja letkutuksineen olivat raskaita Majurille, enkä halua ryhtyä siihen vain sen takia, että itsekkäästi saisin pidettyä Majurin täällä vielä hetken pidempään.

Olen melkein menettänyt kaiken toivoni paranemisen suhteen. On tietenkin mahdollisuus, että toinen lääkekuuri tepsisi ja Majuri palaisi käyttökuntoon ja pysyisi käyttökunnossa, mutta vaikka sitä kovasti toivoisin, ei se enää tunnu todennäköiseltä. Olen joutunut hiljalleen hyväksymään tosiasian, että Majuri tuskin enää tulee kuntoon. Se sattuu minuun, mutta tiedän viimeisen päätökseni olevan oikein, jos sen joudun tekemään. Olen tehnyt ja antanut aivan kaikkeni. Pian nähdään onko se riittänyt.

*******************************************************************************************

Bloggaaminen ei ole viime aikoina jaksanut innostaa, kun se blogin kirkkain päätähti sairastaa. En haluaisi aina kirjoittaa ikäviä uutisia, etenkään niiden hyvien uutisten jälkeen, mutta haluan kuitenkin pitää teidät edes jotenkuten mukana tässä vuoristoradassa, koska tämä blogihan kertoo rehellisesti meidän elämämme ylä- ja alamäistä. Tällä hetkellä iloisen fiiliksen välittäminen blogiin olisi vaikeaa ja teeskenneltyä. Kirjoitan siitä mitä tunnen ja haluan välittää omat tuntemukseni niin hyvin kuin pystyn myös lukijoille. Niin ne ilot kuin surutkin. Kannattaa kuitenkin varautua, etten pysty hetkeen kirjoittamaan Majurin tilanteesta mitään, etenkään jos se menee siihen huonompaan suuntaan. Nyt haluan kuitenkin huonosta fiiliksestä välittämättä vastailla vihdoinkin teidän laittamiinne kysymyksiin.



Asteikolla 0-100, kuinka paljon sinua pelottaa Majurin tilanne?

Pelko on nostanut päätään uudelleen lääkekuurin loppumisen jälkeen, kun Majurin vointi alkoi nyt mennä taas huonompaan suuntaan. Tällä hetkellä numero voisi olla 100 tai ylikin, koska alan jo menettää toivoni parantumisesta. En tiedä kuinka paljon meillä on aikaa ja se pelottaa minua.

Jos Majuri kuolisi ostaisitko uuden hevosen vai jääkö harrastus vain muiden heppojen ratsasteluksi?

Hevosharrastusta aion joka tapauksessa jatkaa, mutta tuskin osaisin enää esimerkiksi vain vuokrata jotakin hevosta pari kertaa viikossa. Kyllä tahdon uuden hevosystävän, jonka kanssa touhuta enemmän ja syvemmin. Luultavasti ainakin aluksi ratsastaisin siskoni hevosella Dessillä, mutta enköhän minä uuden hevosen jossakin vaiheessa hankkisi, sitten kun sellainen sopiva kohdalle sattuisi.

Onko Majuri elämäsi hevonen?

Majuri on ehdottomasti elämäni hevonen. Täydellinen paketti, joka on opettanut minulle aivan kaiken hevosista ja ratsastuksesta. Samanlaista hevosta ja suhdetta voi olla vaikea, jos ei mahdotonta, löytää. Majurissa vain kaikki kolahtaa kohdalleen ja tiimimme toimii hienosti.

Onko Majurin tilanne ollut ikinä näin huono mitä se nyt on?

Majurihan on ollut todella terve näiden vuosien aikana, kun olen sen tuntenut. Senkin takia tämä tilanne tuli nyt aivan yllättäen ja odottamatta. Kerran aikaisemmin Majuri on tarvinnut isompaa hoitoa ja leikkauksen, mutta silloinkin ennuste oli hyvä ja Majuri parani täysin. Joten tilanne ei ole koskaan ollut näin huono tänä aikana, kun olen Majurin tuntenut. Tietty se on entisessä elämässään varmasti ollut huonommassakin tilanteessa.

Miten Majurin sairastelu on vaikuttanut taloudelliseen tilanteeseesi?

Täytyy sanoa, että nyt ensimmäistä kertaa elämässäni voin olla kiitollinen, että Majurilla on laaja eläinlääkärikuluvakuutus. Ilman sitä olisin tehnyt kyllä konkurssin. Sairastelu on siis vaikuttanut taloudelliseen tilanteeseeni kyllä, mutta ei niin paljoa kuin se olisi voinut ilman vakuutusta vaikuttaa.

Jos jossain kohtaa hankit uuden hevosen, niin vannoudutko yhä lämppäreiden nimeen? 

Jos hankin vielä uutta hevosta, en sulje pois minkään rotuista hevosta tai etsi hevosta rodun perusteella. Tietty jotkut rodut herättävät kiinnostukseni paremmin kuin toiset ja ilmoituksia selaillessa tuskin kiinnittäisin suurta huomiota suomenhevosiin ja muihin kylmäverisiin hevosiin tai poneihin. Voisin ostaa myös ratsuksi soveltuvan lämppärin, mutta aivan raakaa projektia en välttämättä tahdo.

Millainen olisi tuleva hevosesi, jos sellainen tulisi?

Tuleva hevoseni olisi mielellään hieman osaavampi tai kapasiteetikas, noin 5-10-vuotias hevonen. Luonteen täytyisi olla myös miellyttävä, ei liian säpäkkä eikä liian lössykkäkään. Haasteita saisi ja pitäisi olla, mutta seuraavan hevosen kanssa haluaisin myös päästä kehittämään omia taitojani pidemmälle. Luulen, että sen "oikean" hevosen tunnistaa vain kokeilemalla.



Kun kävitte klinikalla ja antoivat vielä toivon ruokinnan suhteen, antoivatko sen avoimin kokeilumielin vai hieman epäillen jo valmiiksi? 

He antoivat ruokintakokeilun ihan avoimin kokeilumielin ja sanoivat, että se voi aivan hyvin toimia. Mutta sanoivat myös, että toinen vaihtoehto on lopettaa yrittämättä ja ymmärtävät myös jos haluan sen päätöksen tehdä. He eivät kommentoineet omaa mielipidettään sen enempää tai epäilleet mitään, vaan itse jouduin päättämään kokeilenko vai en.

Miten ruokinnan hinta on muuttunut ja kuinka hankala uutta ruokaa on hankkia? 

Oikeastaan ruokintaan tuli vain pari uutta asiaa. Heinää Majuri saa nyt vähemmän, noin 5-6 kiloa päivässä, ja sitä korvataan Greenlinella. Majuri saa "pellettimössöt" kolme kertaa päivässä (+ yhden pikku annoksen ennen ratsastusta) ja mössö koostuu tällä hetkellä siis Greenlinesta, pellavasta ja Racing Selectedistä. Selectediä Majuri sai jo ennen klinikkakäyntejä, joten se asia ei muuttunut mitenkään. Hintaa ruokinnalle tuli kuukausitasolla lisää vain ehkä 20-30 euroa. Ruoan hankkimisessakaan ei ole mitään hankaluuksia, koska Greenlinea ja pellavaa saa samasta paikasta kuin Selectediäkin.

Miten päädyit juuri Majuriin?

Tätä on ehkä aikaisemminkin joskus kysytty, mutta oikeastaan Majuri tuli elämääni sattumalta. Entinen vuokrahevoseni oli menehtynyt ja omistaja hankki uuden hevosen, Majurin. Minulla oli sillä hetkellä vuokrahevosena lämminveriruuna Pikkis, joka ei ollut yhtään minun tyylinen hevonen, joten päädyin kokeilemaan Majuria. Majuri kolahti jotenkin heti alkuun minuun, salaperäinen, kuriton ruunan rupsukka, mutta silti niin yritteliäs ja tarmokas. Aloin vuokraamaan Majuria ja pian hoidinkin Majurin ratsastukset lähestulkoon kokonaan itse.
 

Oletko itse kouluttanut Majurin?

Silloin noin 7 vuotta sitten tullessaan Majuri oli erittäin ruosteessa, tasapainoton ja lihakseton. Sillä oltiin ratsastettu kyllä ja hypätty esteitäkin, se osasi jotenkuten pohjeavut, pidätteet ja tällaiset perusasiat. Laukka oli erittäin raakaa, Majuri sai herkästi hepuleita ja meno oli muutenkin kömpelöä. Mitä olen Majurista kuullut, niin se heitteli ennen ratsastajia selästään ja oli muutenkin kovin kuriton ratsastaessakin. Tässä 7 vuoden aikana olen pääasiassa ratsastanut Majuria itse, muutaman kerran sillä on käynyt ratsuttaja silloin alkuvuosina ja muutamia vuokraajiakin sillä on ollut kerran-kaksi viikkoon. Tähän pisteeseen, missä Majuri nyt on, olen sen aikalailla itse kouluttanut.


Miksi aloitit bloggaamisen? 

Aloitin bloggaamisen siskoni ja kaverini painostuksesta ja ihan kokeilumielessä. Sittenhän tähän jäi ihan koukkuun.

Mitä bloggaus sinulle merkitsee?

Bloggaus on minulle mukava harrastus ja ajatusten purkamispaikka hevosasioiden suhteen. Blogin avulla saa jaettua ajatuksia samanhenkisten ihmisten kanssa, saa säilöttyä muistoja ja kuvia ja pääsee kirjoittamaan. Lähipiirinikin kiittää, kun ei heille tarvitse niin paljoa ja jatkuvasti avautua hevosasioista! En halua ottaa tästä paineita, vaan bloggaan silloin kun minulla on siihen fiilistä ja aikaa.



Mitä lukijat sinulle merkitsevät?

Minun mielestäni lukijat ovat oleellinen osa blogia, koska lukijoilta saa palautetta tekemisistään, tsemppiä vaikeina aikoina, hyviä ideoita ja ajatuksia ja tietenkin on aina mukava jutella samanhenkisten ihmisten kanssa. Ilman lukijoita kirjoittaisin mieluummin varmaan vain itselleni johonkin ruutuvihkoon ja paljon jäisi jakamatta ja kertomatta. Ilman lukijoita ja tätä blogia tuskin jaksaisin näin usein ajatuksiani kirjoittamalla purkaa.


Jännittääkö sinua ikinä kirjoittaa postausta blogiisi?  

Ei ehkä jännitä, mutta on aina mielenkiintoista nähdä kuinka postauksiini suhtaudutaan. Ehkä jostain herkästä, henkilökohtaisesta tai vaikeasta aiheesta kirjoittaminen saattaa hieman jännittääkin, mutta yleensä vastaanotto on ollut positiivinen, kiitos teidän.


Oletko kokeillut Majurilla kuolaimettomia? Miksi? Haluaisitko?

En ole koskaan kokeillut oikeita kuolaimettomia, mutta tietty silloin tällöin ratsastelen riimulla. Kuolaimettomat löytyisivät kyllä aika läheltä kokeiltavaksi (koska Dessillä on), mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi tai jaksanut kokeilla kuinka Majuri niillä toimii. En ole nähnyt tähän tarvetta, koska Majuri toimii hyvin kevyesti ja toimivasti kuolainten kanssa.

Miksi käytät turparemmiä?

Ulkonäön takia enimmäkseen. Pidän turparemmin melko löysällä, joten siitä ei ihan hirveästi ole haittaa tai hyötyä. Ratsastin melko pitkään ilman turparemmiä ja täytyy sanoa, että kun laitoin pitkästä aikaa turparemmin taas, niin tuntuma jostain syystä parani ja tasoittui ratsastaessa, joten ehkä siitä jotain hyötyäkin on?


Mikä on viikko-ohjelmanne?

Tällä hetkellä viikko-ohjelma on hieman räätälöity normaalista, koska lääkekuurin takia Majurilla ei saa ihan niin rankasti ratsastaa ja mennään ihan Majurin voinnin mukaan. Yleensä pyrin maastoilemaan 1-2 kertaa, hyppäämään esteitä tai työskentelemään puomeilla yhden kerran, tuuppailemaan koulua 3-4 kertaa ja juoksuttelemaan, taluttelemaan tai tekemään muuta kevyttä yhden kerran viikossa. En pidä Majurilla mielellään vapaapäiviä. Tällä hetkellä esteet on jätetty pois ja teen asioita kevyemmin.


Onko Majuri kengässä vai kengättä? Miksi?

Majuri on kengitetty, koska en näe syytä miksi sen pitäisi olla ilman kenkiä. Kengitettynä kaikki on paljon helpompaa, koska Majurilla on niin arat kavionpohjat, ettei se kestäisi normaalia liikuntaa kengättömänä. Majurihan joutui olemaan muutama vuosi sitten kesän ilman kenkiä, koska kaviot olivat yksinkertaisesti niin huonossa kunnossa, etteivät kengät enää pysyneet jaloissa. Se aika oli yhtä säätämistä ja tuskailua, enkä siihen mielelläni palaa enää ikinä.

Onko Majuri karsinassa vai pihatossa? Miksi?

Majuri muutti juuri viime keväänä tallille, jossa sillä on karsinapaikka. Aiemmin se on asunut koko sen ajan, kun Majurin tunnen, pihatossa. Syy tähän muutokseen on se, että halusimme maneesitallille ja tallilla ei ollut pihattomahdollisuutta. Olen kyllä erittäin tyytyväinen, että vaihdoimme karsinaan, koska Majuri vaikuttaa tyytyväisemmältä tähän ratkaisuun, eikä ongelmia ole ollut. Lisäksi karsinaelämä on huomattavasti helpompi esimerkiksi loimitusten osalta. Mikäli tässä lähellä olisi ollut tarjolla maneesitalli, jossa on toimiva pihatto makuuhalleineen, niin sellaista olisin voinut harkita.


Mitä mieltä olet kuolaimettomuudesta?

Minun mielestäni se on oiva ratkaisu hevosille, joille se sopii. Tässäkin mielestäni pitää kuunnella hevosta. Jos se toimii paremmin ilman kuolaimia, niin en näe syytä, miksi kuolaimia pitäisi käyttää tai toisinpäin.


Oletko käyttänyt Majurilla apuohjia? Miksi?

Joskus aivan alkutaipaleellamme käytin silloin tällöin joustochamponeita alkutunnista kokeilumielessä, mutta sen jälkeen olen käyttänyt niitä vain todella harvoin juoksuttaessa. En ole nähnyt tarvetta käyttää apuohjia sen enempää, enkä ole koskaan käyttänyt muita apuohjia. Juoksuttaessa voisin harkita käyttäväni enemmänkin joitain apuohjia, jos tilanne niin vaatisi, mutta tällä hetkellä sillekään ei ole ollut tarvetta.


Tässäpä oli taas tilannepäivitystä elämästämme, joka näyttää keikkuvan koko ajan vaakalaudalla. Toivotaan, että seuraava postaus olisi iloisempi tai minulla olisi hyviä uutisia, mutta täytyy kuitenkin varautua myös siihen pahimpaan. Jätän kuitenkin tämän surkuttelun nyt taka-alalle ja lähden kohta nauttimaan tuon rakkaan liehulettini seurasta!

tiistai 21. lokakuuta 2014

Ei ole olemassa forever'iä

Fiilikseni ovat tällä hetkellä ihan hyvät. Pääsyy tähän on Majuri, joka on ollut niin ihana oma itsensä ja sopeutunut muutoksiin hienosti. Ratsastaessa Majuri on ollut huomattavasti parempi ja reippaampi kuin ennen klinikkakäyntejä, joten ehkä jotain hyvää on edes tapahtunut? Kaikki menee nyt ihan mukavasti päivä kerrallaan ja ehkä uskallan jo vähän huokaistakin.

Ajatuksistani tulevaisuudesta kerron kuitenkin lisää vastauspostauksessa, koska asian tiimoilta tuli kysymyksiä. Mikäli et ole vielä kysynyt sinua mietityttäviä kysymyksiä, niin niitä ehtii vielä laittamaan edelliseen postaukseen, kun kipin kapin laittaa! Toteutan vastauspostauksen muutaman päivän sisällä.

Tylsistynyt Majuri ja hieno uusi riimu :)

Vaikka Majuri on liikkunut nyt paremmin ja alkanut saamaan kadotettuja lihaksiaan takaisin, on minulla ongelmia oman istuntani kanssa ja palaset eivät ole omassa päässäni aivan kohdillaan. Ongelmana on se, etten osaa vielä istua Majurin reippaammassa, mutta silti hieman hapuilevassa, ravissa ja pelkään istuntani jarruttavan Majuria. Se ei ole toivottavaa, koska Majurin kasvanut eteenpäinpyrkimys on vain hyvä asia. Ratsastuksen aikana joudun kauheasti keskittymään omaan istuntaani (tahdon valmennukseen...!) ja sen takia olemme pysyneet aivan perusjutuissa, enkä ole vaatinut mitään ihmeellisempää.

Iina kuvasi tämän postauksen kuvat viime torstaina ja tietenkin juuri se päivä oli se kaikista huonoin ratsastuksen osalta. Majuri oli hieman hitaampi ja oma istuntani entistä enemmän hukassa. Lopputulos oli, että Majuri lönkötteli pitkänä, mutta onneksi edes rentona, ja minä yritin keikkua kyydissä. Toivon tosiaankin, että tämä oma avuttomuuteni on vain tottumiskysymys ja saan omaan istuntaani lisää varmuutta ja tasaisuutta, ettei minun täydy palata alkeiskursseille...

Viikko-ohjelmamme onkin nyt koostunut helposta koulujumppailusta ja maastoilusta. Viime viikonlopun pyhitin kokonaan maastoilulle ja perjantaina juoksutin Majurin pitkästä aikaa. Majurin lääkekuurit loppuvat nyt lähipäivinä ja perjantaina tulee sisätauteihin erikoistunut eläinlääkäri kontrollikäynnille. Toivottavasti saan vastauksia muutamiin mielessäni oleviin kysymyksiin ja hieman tarkempia jatko-ohjeita tulevaisuudelle. Perjantaina täytyisi myös käydä katsastamassa tämän vuoden Horse Show.






Nauti hetkestä, elä hetkessä. Ole läsnä.
Älä mieti seuraavaa siirtoa, seuraavaa päivää tai mitään tulevaa. 
Ime itseesi kaikki onnellisuus, kaikki hymyn aiheet.
Paina ne mieleesi, koska tämä ei tule kestämään ikuisesti.
Ei ole olemassa forever'iä, vaikka niin tahtoisit. 

Majurin sairastumisen myötä silmäni ovat avautuneet uudella tavalla todellisuuteen. Hyväksyn nämä epäreiluiltakin tuntuvat asiat, enkä huuda enää miksi minä, koska se ei auta mitään. Ehkä Majurin sairaus oli vain julma tapa herättää minut todellisuuteen. Kuljin samaa rataa aivan kuin sokkona. Lukuisat hetket luisuivat sormieni välistä ja valuivat hukkaan. Ajattelin samanlaisia hetkiä tulevan vielä paljon lisää. Ajattelin minulla olevan aikaa ja toistin samaa kaavaa. Luulen, että sille kaavalle tuli nyt loppu. Luulen, että aloin elämään. Elämään kuin viimeistä päivää. Ja jollain hullulla tapaa nauttimaan. Nauttimaan entistä enemmän näistä päivistä, koska tiedän, että jonain päivänä meille kaikille koittaa se väistämätön the end.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Kysymysten aika

Mitä meille kuuluu? 
on ehkä vaikein kysymys, jonka minulta voi tällä hetkellä kysyä.

Majuri on energinen ja virkeä, tekisi mielellään kaikkea minun kiusaamisestani täysiä laukkaamiseen asti, eikä mikään tunnu haittaavan tuon karvapalleron menoa. Itsekin yritän unohtaa kaiken pahan olemassaolon, vaikka tietenkin päivittäin yli 40 pillerin annostelu sen viimeistään mieleeni palauttaa. Olen kuitenkin pikku hiljaa sisäistämässä Majurin tilannetta ja pystyn ajattelemaan asiaa jo arkisemmin. Tälle ei voi mitään, joko elän asian kanssa tai luovutan.

Me elämme päivän kerrallaan. Onneksi jokaisessa päivässä on jotakin hymyn aihetta ja tällä hetkellä meillä menee ihan hyvin. Parin viikon päästä on tsekkaus eläinlääkärin toimesta (ja saadaan varmistus suolistosairaudesta) ja siihen asti Majuri popsii pillereitä, liikkuu kevyehkösti ja totuttelee uuteen ruokintamalliinsa. Majurin kasvaimelle on oikeastaan tehty jo kaikki voitava ja sen kanssa eletään niin kauan kuin pystytään elämään.

Nämä pari kuvaa ovat tiistailta, kiitos Elinalle. Harmi, että kamerakalustoni taitaa olla vähän huono maneesikuvaamiseen..



Kotiuduttuaan klinikalta vatsa tyhjänä (ja varmaan 50 kiloa laihtuneena...), tuntui, ettei tuo ahmatti tule koskaan tottumaan uuteen ruokintamalliin. Nyt pikku hiljaa Majuri on kuitenkin alkanut tottumaan ja isoin nälänhätä on helpottanut. Enää Majuri ei ole niin kärsimätön ruuan suhteen kuin kotiuduttuaan, vaikka tietenkin ruoka maistuu edelleenkin yhtä suurella ruokahalulla.

Ratsastus on aloitettu melko kevyesti maastoillen ja sileällä jumppaillen. Kuukauden kävelyliikunnan ja kahden rankan klinikkareissun jälkeen Majurin kunto on suoraan sanottuna romahtanut. Lihakset ovat tippuneet ja tahti ja tasapaino ovat kadoksissa (juuri kun ne alkoivat löytyä). Ehkä ne saadaan taas nousemaan, kun liikuntaan tulee taas säännöllisyyttä ja voidaan vihdoin tehdä muutakin kuin kävellä. Luulen, että Majurin lepo on osakseen aiheuttanut mahan impaktion ja hidastumisen ja nyt onkin suoliston kannalta todella tärkeää, että Majuri liikkuu säännöllisesti. On ollut ilo huomata, että Majuri on alkanut liikkua mielellään, vaikka välillä liike aikamoista haparointia onkin.




Puolen tuhannen lukijan rajakin meni hetki sitten rikki, joten nyt annan teille puheenvuoron ja pääsette kysymään kaikki mieleenne nousseet kysymykset! Haluatteko selvennystä Majurin tilanteesta tai ehkäpä jokin vanhempi asia mietityttää? Vai olisiko kiva tietää enemmän mielipiteistäni, elämästäni tai ratsastusjutuista? Ehkä haluaisitte kysyä jotakin Majurin menneisyydestä, nykyhetkestä tai tulevasta tai ehkäpä Majurin luonteesta jotain? Kysyä voi mistä tahansa minuun tai Majuriin liittyvästä, tulevasta tai menneestä, hevosiin tai muuhun liittyvistä asioista. Vastailen asiallisiin kysymyksiin erillisessä postauksessa.

Heitä siis kysymys tai useampi kommenttikenttään! 

tiistai 30. syyskuuta 2014

Viimeinen taistelu?

Olen itsekin vielä päästäni pyörällä ja en välttämättä osaa selventää asioita yhtään, mutta yritetään. Toivon mukaan saatte tämän postauksen avulla hieman kiinni siitä, missä mennään, vaikken oikein itsekään vielä tiedä. Pienenä kertauksena Majuri siis vietiin kuukausi sitten klinikalle (muista syistä) ja veriarvoissa alhaalla ollut albumiini johti mahalaukun tähystykseen. Mahalaukusta löydettiin kasvain, joka kuitenkin todettiin hyvänlaatuiseksi. Kasvainta alettiin hoitamaan mahahaavalääkityksellä, josta ei nyt uusimpien tietojen mukaan ollut mitään hyötyä. Viime torstaina Majuri vietiin uudelleen klinikalle tarkoituksena kontrollitähystys.



Mikä oikeus minulla on päättää, koska hevoseni aika täällä on täyttynyt? Kuinka ihminen, joka näkee ja ymmärtää aivan liian vähän, voi päättää, koska peli vihelletään poikki? Minunhan täytyisi parhaani mukaan kuunnella hevostani - ei omaa sydäntäni? Kunpa Majuri antaisi minulle merkin, jotta tietäisin milloin on oikea aika.

Tämä on valitettavaa, mutta totta. Majurin lopetus on tällä hetkellä toinen vaihtoehtoni. Seuraava vaihtoehtoni. Viimeinen vaihtoehtoni, jos nämä keinot eivät tepsi. Tämä ajatus saa minut voimaan pahoin. Haluaisin niin kovasti, että olisi joku keino. Keino, jolla voisin irroittaa pahan Majurista ja heittää sen menemään. Mutta mitään keinoa ei ole. Tämä sairaus tuskin tulee parantumaan. Voimme oppia elämään sen kanssa tai se voi repiä meidät erilleen.

Viime torstaina Majuri vietiin klinikalle paastoamaan ja perjantaina oli määrä olla kontrollitähystys. Helppo toimenpide ja perjantaina takaisin kotiin hieman viisaampana Majurin tilanteesta. Näin sen piti mennä. Näin se ei mennyt. Majuri nimittäin kotiutui vasta sunnuntai-iltana ja sen tilanne on vieläkin epäselvempi kuin aikaisemmin.

Kuten facebookissa yritin jo tilannetta hieman selventää, meni kaikki täysin pieleen. Paastosta huolimatta Majurin maha ei ollut tyhjentynyt (mahan impaktio) ja Majuri joutui letkutukseen. Tilannetta hoidettiin ähkynä, vaikka Majurilla ei mitään ähkyn oireita ollutkaan ja se oli aivan tyytyväinen oma itsensä, nälkäinen vain.

Ensin siis lähdettiin hoitamaan tätä impaktiota pois. Kesti lauantai-iltaan asti, että mahalaukku oli saatu tyhjäksi ja tähystys voitiin suorittaa. Kolmen viikon lääkekuuri ei ollut tehonnut. Kasvain oli yhä suht samanlainen, joitain pieniä muutoksia siinäkin oli, mutta huolestuttavinta oli, että mahan toiminta oli hidastunut ja suolen aukko oli ahtautunut tai jollakin tavalla pienentynyt. Suolen aukon pienentyminen on hidastanut heinän kulkeutumista, joka on luultavasti johtanut impaktioon.

Ensimmäisessä tähystyksessähän kuukausi sitten maha oli jo hitaamman puoleinen tyhjentymään, mutta silloin ei havaittu tätä suolen aukon ahtautta. Mistä se on tullut, onko se pysyvää ja miten se tulee vaikuttamaan, sitä ei tiedetä. Osasyynä mahan hitaaseen toimintaan on varmastikin Majurin lepo, ehkä myös lääkkeet ja kasvainkin, mutta voihan olla, että Majurilla on luonnollisestikin hieman hidas maha, jota nyt tuo kasvain ja ahdas suoli vaikeuttavat. Tähän listaan lisätään vielä edelleen matala albumiini-arvo. Sekin voi olla aivan normaalia Majurille, sitä ei tiedä, mutta lääkärit epäilivät myös tulehduksellista suolistosairautta eli IBD:tä.

Miten tätä sitten hoidetaan? Eihän tätä oikeastaan voi edes hoitaa tai parantaa, ainoastaan helpottaa. Majuri sai vielä mahalaukun pintaa suojaavaa lääkettä ja lisäksi kortisonia, jolla kokeillaan saada tuota albumiinia nousemaan ja mahdolliset tulehdukset parannettua. Kasvaimellehan ei voida tehdä mitään. Suurin asia, joka muuttuu on Majurin ruokinta. Koska maha ei (ainakaan tällä hetkellä) vedä kunnolla, ei heinää voi syöttää niin suuria määriä, ettei suoli tukkeudu. Majurin heinämäärää siis korvataan Greenlinella ja tämä asia minua itseäni huolettaa, koska heinämäärä pienenee todella radikaalisti. Saa nähdä ovatko nämä ruokintamuutokset pysyviä vai onko suolen ahtautuminen vain hetkellinen asia.

Se toinen vaihtoehto on lopettaa yrittämättä mitään. Se on minulle kuitenkin se viimeinen vaihtoehto. Majuri saattaa pystyä elämään vielä aivan tyytyväistä elämää, joten tuntuisi tyhmältä olla kokeilematta. Majuri on kaikkea muuta kuin kipeän oloinen, säteilee elinvoimaa ja päällepäin näyttää, ettei mikään olisi vialla. Siihen näkyyn on kuitenkin liian helppo tuudittautua.

Mikäli mahassa viime kerrasta muuttuneet asiat eivät ole pysyviä, voivat asiat myös mennä parempaan suuntaan. En halua kuitenkaan olla liian positiivinen, koska Majurin tilanne voi mennä myös nopeasti huonommaksi. Nyt ei auta kuin katsoa päivä kerrallaan. Voi olla, että tämä ei toimi ja joudun tekemään raskaan päätöksen. Tai ehkä Majuri elelee vielä aivan tyytyväisenä pitkänkin aikaa. Sitä ei tiedä.

Sen tiedän, että Majuri on taistelija. Lempeä ja jääräpäinen, voimakas sielu. Majuri on selviytynyt niin monesta asiasta elämässään, voittanut ja ylittänyt itsensä, saanut uuden elämän, saavuttanut luottamuksen. Minua pelottaa, että tämä on urhean taistelijani viimeinen taistelu.

torstai 18. syyskuuta 2014

Kumpi banneri kolahtaa?

Ajoin itseni vaikean päätöksen eteen, jota en osaa ratkaista. 
Jätänkö tämän uuden bannerin vai vaihdanko takaisin vanhaan? 

Uudessa on ehkä syksyisempi värimaailma, mutta se on myös paljon täyteliäämpi, eikä enää niin rauhallinen ja harmooninen. Uudessa bannerissa on kuitenkin aivan erilainen tyyli mitä minulla yleensä on ollut ja sen takia pidän siitä aika paljon. Uuden bannerin kokonaisuuskin on jollain tapaa hallitumpi ja natsaa blogin ulkoasuun aika hyvin. Toisaalta vanha banneri ehti olla melko vähän aikaa blogissa ja pidän kyllä siitäkin. Vaikeaa, auttakaa. Kumpi banneri kolahtaa sinuun ja miksi?

Uusi banneri

Vanha banneri

perjantai 12. syyskuuta 2014

Meillä on aikaa vielä

Viimeisen reilun viikon aikana olen joutunut miettimään tilannetta, ettei Majuria enää olisi. Olen joutunut miettimään mitä tekisin, jos selviäisi, ettei Majuri elä enää pitkään. Olen pystynyt ainoastaan rukoilemaan, että kaikki olisi paremmin kuin miltä kuulostaa. Olen toivonut, että tämä olisi vain pahaa unta. Kerta toisensa jälkeen olen herännyt synkkään todellisuuteen.

Tiedättekö minkälainen on se tunne, kun yli viikon piinaavan, tuskaisen ja stressaavan odottelun jälkeen saan kuulla uutiset. Uutiset, jotka saattavat rusentaa minun maailmani tai antaa toivoa. Se tunne, kun elämäni pisimmän viikon jälkeen puhelimeni soi. Kun nielaisen ennen kuin vastaan. Kun kuuntelen sydän tykyttäen eläinlääkäriä. Kun kuulen hymyn hänen äänessään ja mietin onko se hyvä merkki.

Se hetki. Se tunne, kun kuulen hyviä uutisia. Kuulen hyviä uutisia, vaikka olin jo valmistautunut kaikkeen mahdolliseen, kannoin harteillani painavan lastin murhetta ja ikävää ja kuolema kävi jo soittelemassa hälytyskellojaan. Se hetki, kun hyvät uutiset kantautuvat korviini ja helpotuksen luja aalto vyöryy ylitseni. Se hetki on jotain mitä ei pysty kuvailemaan.

Meille annettiin toivoa. Ehkä me selvitäänkin tästä. Ainakin meillä on mahdollisuus selvitä. Se tieto on kultaakin arvokkaampi. Se tieto saa minut hymyilemään aidosti. Ja se hymy tulee suoraan sydämestä.

Koepaloista otettujen testien mukaan kyse on hyvälaatuisesta limakalvon liikakasvusta ja syöpäsoluja ei ole. Yleensä tilanne saadaan rauhoittumaan lääkkeillä, joita Majurille nyt syötetään ja parhaimmassa tapauksessa liikakasvut poistuvat kokonaan. Parin viikon päästä olevassa kontrollitähystyksessä nähdään kuinka nämä liikakasvut ovat reagoineet lääkkeeseen. Toivotaan, että lääkkeet tehoaisivat parhaalla mahdollisella tavalla!


lauantai 6. syyskuuta 2014

Pelko kulkee vierelläni

Lapsellisesti olen aina ajatellut, että minulla olisi Majuri ikuisesti luonani. Tietenkin olen tiennyt, että jonain päivänä hyvästien hetki tulee, mutten ole koskaan sisäistänyt tai halunnut ajatella sitä. Me ollaan selvitty aina kaikesta. Miten mikään voisi meitä enää erottaa?

Kuolema voi. Kuolema voi tulla ja ottaa sen mitä rakastan paljon. Aivan liian paljon. Tämä totuus on iskenyt minua viime päivinä lujaa. Epätietoisuus ja pelko kuiskivat korvaani sanoja, joita en haluaisi kuulla. Totuus tekee kipeää. En haluaisi uskoa sitä.

Yritän nauttia jokaisesta hetkestä ja painaa mieleeni jokaisen pienenkin yksityiskohdan. Miltä Majuri näyttää, miltä sen karva tuntuu, miten se kävelee ja miten se rouskuttaa heinää. Pystyn nyt täsmälleen muistamaan kaiken, mutta pelkään unohtavani. En halua unohtaa, enkä ole valmis jättämään hyvästejä. En vain ole. Miten voi valmistautua menettämään rakkaansa. Miten se olisi edes mahdollista?

Jos tässä käy huonosti, tulee suru repimään minut palasiksi. Elämä opettaa ja minä olen oppinut, ettei mitään minkä voi menettää, saisi rakastaa niin paljon. Suru on rakkauden hinta ja jonain päivänä minä tulen maksamaan kovan hinnan.

Minua pelottaa. Pelko kulkee vierelläni synkän varjon lailla. Ensimmäistä kertaa ikinä pelkoni on liian aiheellista ja painajaiseni tuskaisen todellisia. En halua niiden käyvän toteen. En vielä.



Majurin tilanteesta ei ole uutta tietoa. Ensi viikon alussa saan toivon mukaan vastauksia, jotta tämä tuskainen odottelu ja epätietoisuus loppuvat. Olen toiveikas, mutta samalla sisälläni myllertää paha aavistus. Entä jos mitään ei ole enää tehtävissä? En kestä edes ajatella sitä.
 

tiistai 2. syyskuuta 2014

Klinikalla vietetty yö ja pahoja uutisia

Kello on jotain seitsemän ja kahdeksan välillä sunnuntai-iltana. Teen Majurin ruuan valmiiksi, otan varusteet esille ja lähden hakemaan Majuria laitumelta. Minut nähdessään Majuri hirnuu, kävelee rivakasti portille ja jää odottamaan. Hörisee vielä, kun tulen lähemmäs porttia. Outoa, ei Majuri yleensä niin tee. Pieni paha aavistus nousee kurkkuuni.

Huomaan heti, että kaikki ei ole normaalisti. Majurin pää on turvonnut leuan alta ja poskesta, se on rauhaton ja tiputtelee ruokaklimppejä suustaan. Se ei tee kakkaa karsinassa odotellessaan. Päivystävä eläinlääkäri epäilee hampaissa olevan jotain. Se vaatii kiireellistä hoitoa, joten lähdemme viemään Majuria klinikalle yhdeksältä illalla.

Peräsuoli tutkitaan tukosten varalta ennen rauhoittavaa. Ei tukosta, uloste näyttää hyvältä ja suoli on pehmeä. Majurilta otetaan verikoe ja sille annetaan rauhoittavaa hampaiden tutkimista varten. Hampaista ei yllättäen löydy mitään muuta kuin pienen pieni raspausta vaativa koukku. Verikokeista selviää, että suolistossa on jotain ongelmaa ja Majurin keho on hieman kuivunut.

Majurin suoli ultrataan. Ultrakuvissa näkyy paksusuolessa todella lievää tulehdusta ja nestettä. Eläinlääkäri ei osaa sanoa, onko kyseessä krooninen juttu, joka vain tuli nyt sattumalta esille vai onko kyseessä akuutti tilanne. Majuri letkutetaan nenämahaletkulla. Eläinlääkäri suosittelee jättämään Majurin yöksi tarkkailuun ja letkutukseen, jos verikokeissa näkyvä suolistoon liittyvä arvo onkin akuutti. Majuri jää klinikalle.

Yöllä Majuri on kakannut normaalisti ja ollut normaalin oloinen. Veriarvoissa matalalla ollut arvo on kuitenkin laskenut entisestään. Majurilta otetaan matonäyte ja mahalaukku tähystetään. Ensimmäinen mahalaukun tähystysyritys menee pieleen, koska Majurilla on paastosta huolimatta vielä paljon heinää vatsassa. Majuri letkutetaan ja sitten odotellaan.

Seuraavalla tähystysyrityksellä nähdään koko vatsalaukku. Tulokset ovat odottamattomat. Lähdimme viemään Majuria klinikalle turvotuksen takia ja tulimme takaisin mahalaukussa olevan kasvaimen kanssa. Nyt odotellaan tietoa, onko kyseessä hyvän- vai pahanlaatuinen muutos. Hoito aloitettiin mahahaavalääkityksellä ja kolmen viikon päästä on kontrollikäynti. Siihen mennessä madotan Majurin ja saan tulokset kasvaimen laadusta. En voi muuta kuin toivoa, että tulokset olisivat hyviä ja kasvain olisi hoidettavissa. Nyt sitä alkaa arvostamaan niitä pieniäkin hetkiä, jotka on Majurin kanssa viettänyt. Toivon sydämestäni, että niitä olisi vielä edessäpäin.


perjantai 29. elokuuta 2014

Syksyn varustelempparit!

Syksy hiipii myös hevostarvikeliikkeisiin ja päätin käydä ihastelemassa uusia tuotteita netissä. Kokosin yhteen omat lempparitavarat, joiden avulla syksy lähtisi mukavasti käyntiin. Lämpöä, käytännöllisyyttä ja ihania värejä. Varusteita sateen ja viiman varalle, uusia kuoseja ja vanhoja luottotuotteita. Nämä on pakko saada! Kaikki esittelemäni tuotteet ovat joko Hööksin tai Horzen valikoimissa (lukuunottamatta ratsastushousuja, jotka ovat Horseprolta)!

Tervetuloa syksy!



Mielestäni syksyllä ei pidä kaivaa kaikkia ruskeita ja pliisun värisiä tavaroita ulos kaapeista, vaan väreillä voi vielä leikitellä. Ripaus blingiä tuo mukavan hehkun syksyn koleisiin ilmoihin ja väripilkuilla saa ankeaankin maisemaan loistoa. Itse ainakin olen viime aikoina kuolannut kaikkia ihania värejä, kuten petroolinsinistä, turkoosia, limenvihreää, oranssia, liilaa... Mikäköhän minuun on mennyt?

Tässä väri-innostuksessani menin tuossa jokunen viikko sitten ostamaan oranssin satulahuovan ja pintelit sekä viime viikonloppuna Hööks-piipahduksella tarttui mukaan tuo kuvassakin näkyvä liila riimu naruineen (okei, ostin sen lähinnä huippuhyvän hinnan takia). Värejä on siis ainakin varastoitu syksyä varten!

Rakastan kaikkia kauniita otsapantoja ja tällä hetkellä silmääni miellyttävät eniten kaarevat ja kimaltavat otsapannat. Myös yleensä kammoamani kultainen väri on alkanut miellyttää silmääni. Majurin otsapehko vaan tuppaa aina peittämään kauneimmankin otsapannan, joten meillä noista taitaa olla iloa lähinnä sille, joka tietää sen hienon otsapannan olevan siellä jossain tukan alla...


Hevoselle on helppo pukea värejä, mutta jostain syystä omat ratsastusvaatteet ovat aina hillityissä väreissä ja tallille mennään niissä vaatteissa, mitkä sattuvat kaapin pohjalta ensimmäisenä käteen osumaan. Minun täytyy kuitenkin paljastaa, että rikoin tätä tylsän väristä rutiinia ja tilasin itselleni kuvassakin näkyvät ratsastushousut. Aivan ihanan väriset ja näyttävät ainakin kuvissa hyviltä. Lisäksi niissä on grip-paikat, joten pääsen testailemaan miten sellaiset toimivat käytännössä.

Oranssia ja tummansinistä, toimii! Lisäksi ihan vähän blingiä vyössä ja kannusremmeissä. Kumisaappaiden sisälle laittaisin mielelläni nuo aivan mahdottoman ihanat fleecesukat leopardikauluksilla, ei ainakaan varpaat paleltuisi. Swetareitakaan ei voi koskaan olla liikaa ja ihana ja käytännöllinen neule pelastaa hytinältä kylmällä ilmalla. Lämpimien kerrosten alle kun pukee vielä alusasun saumattomilla housuilla (aivan mahtava keksintö), niin on lämmin eikä saumat hankaa ja hierrä!

Näillä tavaroilla kelpaisi ottaa syksy vastaan. Luultavasti nämä kuitenkin jäävät vain haaveeksi ja toivotan syksyn tervetulleeksi vanhoissa, tylsissä sävyissä, jotka eivät mätsää yhtään keskenään. Aina saa kuitenkin vähän haaveilla! Entä te, oletteko tehneet joitain ihania hankintoja syksyyn?


torstai 28. elokuuta 2014

Päivä kahden hevosen kanssa


 Aurinko kurkistelee pilven takaa. Jospa ei sataisikaan?
Hevoset kiiruhtavat portille luokseni.
Majuri pääsee ensimmäisenä hommiin.


 Majurilla on kuraiset jalat ja naamassakin on kurajälkiä piehtaroinnista. 
Huolellinen harjaus, suitset päähän ja matkaan.
Sade yrittää yllättää, mutta loppuukin yhtä yllättäen kun alkoikin.

 
Teemme pienen maastolenkin. Ihan kahdestaan.
Majuri on tarkkaavainen. 
Löydän syksyn ensimmäisen hirvikärpäsen Majurin harjan alta.


Lenkin jälkeen Majuri ahmii ruokaa nassuun. Laitan tavarat pois.


Löntystellään takaisin laitumelle.
Majuri maiskuttelee huulistaan ruoan jämiä.


Seuraava potilas luulee päässeensä nään helpolla.
Dessi on ihmeissään, kun puen sille riimun päähän.


 Dessistä irtoaa hirveästi karvaa. 
Suitset ja satula päälle, saappaat vielä jalkaan ja menoksi.


Maneesissa Dessi on taas pörheenä. 
Dessi on varma, että tuolilla oleva karvatalja syö pikku hevosia iltapalaksi.
Lähes tunnin ratsastuksen jälkeen tamma pääsee itse iltaruoan kimppuun.


Loimi niskaan ja kohti laidunta.
Majurin kim hirnunta pysäyttää Dessin kuuntelemaan.


Majuri tulee haistelemaan Dessiä: "missä sä olit?"
Dessi taitaa olla liian väsynyt vastaamaan.

Tallissa vie ruokakuppien pesu ja tavarat paikoilleen.


Ilta alkaa jo hämärtää. 
Tallilla vierähti ihan huomaamatta kolme tuntia.

Sellainen oli päiväni kahden aivan erilaisen hevosen kanssa.