tiistai 30. syyskuuta 2014

Viimeinen taistelu?

Olen itsekin vielä päästäni pyörällä ja en välttämättä osaa selventää asioita yhtään, mutta yritetään. Toivon mukaan saatte tämän postauksen avulla hieman kiinni siitä, missä mennään, vaikken oikein itsekään vielä tiedä. Pienenä kertauksena Majuri siis vietiin kuukausi sitten klinikalle (muista syistä) ja veriarvoissa alhaalla ollut albumiini johti mahalaukun tähystykseen. Mahalaukusta löydettiin kasvain, joka kuitenkin todettiin hyvänlaatuiseksi. Kasvainta alettiin hoitamaan mahahaavalääkityksellä, josta ei nyt uusimpien tietojen mukaan ollut mitään hyötyä. Viime torstaina Majuri vietiin uudelleen klinikalle tarkoituksena kontrollitähystys.



Mikä oikeus minulla on päättää, koska hevoseni aika täällä on täyttynyt? Kuinka ihminen, joka näkee ja ymmärtää aivan liian vähän, voi päättää, koska peli vihelletään poikki? Minunhan täytyisi parhaani mukaan kuunnella hevostani - ei omaa sydäntäni? Kunpa Majuri antaisi minulle merkin, jotta tietäisin milloin on oikea aika.

Tämä on valitettavaa, mutta totta. Majurin lopetus on tällä hetkellä toinen vaihtoehtoni. Seuraava vaihtoehtoni. Viimeinen vaihtoehtoni, jos nämä keinot eivät tepsi. Tämä ajatus saa minut voimaan pahoin. Haluaisin niin kovasti, että olisi joku keino. Keino, jolla voisin irroittaa pahan Majurista ja heittää sen menemään. Mutta mitään keinoa ei ole. Tämä sairaus tuskin tulee parantumaan. Voimme oppia elämään sen kanssa tai se voi repiä meidät erilleen.

Viime torstaina Majuri vietiin klinikalle paastoamaan ja perjantaina oli määrä olla kontrollitähystys. Helppo toimenpide ja perjantaina takaisin kotiin hieman viisaampana Majurin tilanteesta. Näin sen piti mennä. Näin se ei mennyt. Majuri nimittäin kotiutui vasta sunnuntai-iltana ja sen tilanne on vieläkin epäselvempi kuin aikaisemmin.

Kuten facebookissa yritin jo tilannetta hieman selventää, meni kaikki täysin pieleen. Paastosta huolimatta Majurin maha ei ollut tyhjentynyt (mahan impaktio) ja Majuri joutui letkutukseen. Tilannetta hoidettiin ähkynä, vaikka Majurilla ei mitään ähkyn oireita ollutkaan ja se oli aivan tyytyväinen oma itsensä, nälkäinen vain.

Ensin siis lähdettiin hoitamaan tätä impaktiota pois. Kesti lauantai-iltaan asti, että mahalaukku oli saatu tyhjäksi ja tähystys voitiin suorittaa. Kolmen viikon lääkekuuri ei ollut tehonnut. Kasvain oli yhä suht samanlainen, joitain pieniä muutoksia siinäkin oli, mutta huolestuttavinta oli, että mahan toiminta oli hidastunut ja suolen aukko oli ahtautunut tai jollakin tavalla pienentynyt. Suolen aukon pienentyminen on hidastanut heinän kulkeutumista, joka on luultavasti johtanut impaktioon.

Ensimmäisessä tähystyksessähän kuukausi sitten maha oli jo hitaamman puoleinen tyhjentymään, mutta silloin ei havaittu tätä suolen aukon ahtautta. Mistä se on tullut, onko se pysyvää ja miten se tulee vaikuttamaan, sitä ei tiedetä. Osasyynä mahan hitaaseen toimintaan on varmastikin Majurin lepo, ehkä myös lääkkeet ja kasvainkin, mutta voihan olla, että Majurilla on luonnollisestikin hieman hidas maha, jota nyt tuo kasvain ja ahdas suoli vaikeuttavat. Tähän listaan lisätään vielä edelleen matala albumiini-arvo. Sekin voi olla aivan normaalia Majurille, sitä ei tiedä, mutta lääkärit epäilivät myös tulehduksellista suolistosairautta eli IBD:tä.

Miten tätä sitten hoidetaan? Eihän tätä oikeastaan voi edes hoitaa tai parantaa, ainoastaan helpottaa. Majuri sai vielä mahalaukun pintaa suojaavaa lääkettä ja lisäksi kortisonia, jolla kokeillaan saada tuota albumiinia nousemaan ja mahdolliset tulehdukset parannettua. Kasvaimellehan ei voida tehdä mitään. Suurin asia, joka muuttuu on Majurin ruokinta. Koska maha ei (ainakaan tällä hetkellä) vedä kunnolla, ei heinää voi syöttää niin suuria määriä, ettei suoli tukkeudu. Majurin heinämäärää siis korvataan Greenlinella ja tämä asia minua itseäni huolettaa, koska heinämäärä pienenee todella radikaalisti. Saa nähdä ovatko nämä ruokintamuutokset pysyviä vai onko suolen ahtautuminen vain hetkellinen asia.

Se toinen vaihtoehto on lopettaa yrittämättä mitään. Se on minulle kuitenkin se viimeinen vaihtoehto. Majuri saattaa pystyä elämään vielä aivan tyytyväistä elämää, joten tuntuisi tyhmältä olla kokeilematta. Majuri on kaikkea muuta kuin kipeän oloinen, säteilee elinvoimaa ja päällepäin näyttää, ettei mikään olisi vialla. Siihen näkyyn on kuitenkin liian helppo tuudittautua.

Mikäli mahassa viime kerrasta muuttuneet asiat eivät ole pysyviä, voivat asiat myös mennä parempaan suuntaan. En halua kuitenkaan olla liian positiivinen, koska Majurin tilanne voi mennä myös nopeasti huonommaksi. Nyt ei auta kuin katsoa päivä kerrallaan. Voi olla, että tämä ei toimi ja joudun tekemään raskaan päätöksen. Tai ehkä Majuri elelee vielä aivan tyytyväisenä pitkänkin aikaa. Sitä ei tiedä.

Sen tiedän, että Majuri on taistelija. Lempeä ja jääräpäinen, voimakas sielu. Majuri on selviytynyt niin monesta asiasta elämässään, voittanut ja ylittänyt itsensä, saanut uuden elämän, saavuttanut luottamuksen. Minua pelottaa, että tämä on urhean taistelijani viimeinen taistelu.

torstai 18. syyskuuta 2014

Kumpi banneri kolahtaa?

Ajoin itseni vaikean päätöksen eteen, jota en osaa ratkaista. 
Jätänkö tämän uuden bannerin vai vaihdanko takaisin vanhaan? 

Uudessa on ehkä syksyisempi värimaailma, mutta se on myös paljon täyteliäämpi, eikä enää niin rauhallinen ja harmooninen. Uudessa bannerissa on kuitenkin aivan erilainen tyyli mitä minulla yleensä on ollut ja sen takia pidän siitä aika paljon. Uuden bannerin kokonaisuuskin on jollain tapaa hallitumpi ja natsaa blogin ulkoasuun aika hyvin. Toisaalta vanha banneri ehti olla melko vähän aikaa blogissa ja pidän kyllä siitäkin. Vaikeaa, auttakaa. Kumpi banneri kolahtaa sinuun ja miksi?

Uusi banneri

Vanha banneri

perjantai 12. syyskuuta 2014

Meillä on aikaa vielä

Viimeisen reilun viikon aikana olen joutunut miettimään tilannetta, ettei Majuria enää olisi. Olen joutunut miettimään mitä tekisin, jos selviäisi, ettei Majuri elä enää pitkään. Olen pystynyt ainoastaan rukoilemaan, että kaikki olisi paremmin kuin miltä kuulostaa. Olen toivonut, että tämä olisi vain pahaa unta. Kerta toisensa jälkeen olen herännyt synkkään todellisuuteen.

Tiedättekö minkälainen on se tunne, kun yli viikon piinaavan, tuskaisen ja stressaavan odottelun jälkeen saan kuulla uutiset. Uutiset, jotka saattavat rusentaa minun maailmani tai antaa toivoa. Se tunne, kun elämäni pisimmän viikon jälkeen puhelimeni soi. Kun nielaisen ennen kuin vastaan. Kun kuuntelen sydän tykyttäen eläinlääkäriä. Kun kuulen hymyn hänen äänessään ja mietin onko se hyvä merkki.

Se hetki. Se tunne, kun kuulen hyviä uutisia. Kuulen hyviä uutisia, vaikka olin jo valmistautunut kaikkeen mahdolliseen, kannoin harteillani painavan lastin murhetta ja ikävää ja kuolema kävi jo soittelemassa hälytyskellojaan. Se hetki, kun hyvät uutiset kantautuvat korviini ja helpotuksen luja aalto vyöryy ylitseni. Se hetki on jotain mitä ei pysty kuvailemaan.

Meille annettiin toivoa. Ehkä me selvitäänkin tästä. Ainakin meillä on mahdollisuus selvitä. Se tieto on kultaakin arvokkaampi. Se tieto saa minut hymyilemään aidosti. Ja se hymy tulee suoraan sydämestä.

Koepaloista otettujen testien mukaan kyse on hyvälaatuisesta limakalvon liikakasvusta ja syöpäsoluja ei ole. Yleensä tilanne saadaan rauhoittumaan lääkkeillä, joita Majurille nyt syötetään ja parhaimmassa tapauksessa liikakasvut poistuvat kokonaan. Parin viikon päästä olevassa kontrollitähystyksessä nähdään kuinka nämä liikakasvut ovat reagoineet lääkkeeseen. Toivotaan, että lääkkeet tehoaisivat parhaalla mahdollisella tavalla!


lauantai 6. syyskuuta 2014

Pelko kulkee vierelläni

Lapsellisesti olen aina ajatellut, että minulla olisi Majuri ikuisesti luonani. Tietenkin olen tiennyt, että jonain päivänä hyvästien hetki tulee, mutten ole koskaan sisäistänyt tai halunnut ajatella sitä. Me ollaan selvitty aina kaikesta. Miten mikään voisi meitä enää erottaa?

Kuolema voi. Kuolema voi tulla ja ottaa sen mitä rakastan paljon. Aivan liian paljon. Tämä totuus on iskenyt minua viime päivinä lujaa. Epätietoisuus ja pelko kuiskivat korvaani sanoja, joita en haluaisi kuulla. Totuus tekee kipeää. En haluaisi uskoa sitä.

Yritän nauttia jokaisesta hetkestä ja painaa mieleeni jokaisen pienenkin yksityiskohdan. Miltä Majuri näyttää, miltä sen karva tuntuu, miten se kävelee ja miten se rouskuttaa heinää. Pystyn nyt täsmälleen muistamaan kaiken, mutta pelkään unohtavani. En halua unohtaa, enkä ole valmis jättämään hyvästejä. En vain ole. Miten voi valmistautua menettämään rakkaansa. Miten se olisi edes mahdollista?

Jos tässä käy huonosti, tulee suru repimään minut palasiksi. Elämä opettaa ja minä olen oppinut, ettei mitään minkä voi menettää, saisi rakastaa niin paljon. Suru on rakkauden hinta ja jonain päivänä minä tulen maksamaan kovan hinnan.

Minua pelottaa. Pelko kulkee vierelläni synkän varjon lailla. Ensimmäistä kertaa ikinä pelkoni on liian aiheellista ja painajaiseni tuskaisen todellisia. En halua niiden käyvän toteen. En vielä.



Majurin tilanteesta ei ole uutta tietoa. Ensi viikon alussa saan toivon mukaan vastauksia, jotta tämä tuskainen odottelu ja epätietoisuus loppuvat. Olen toiveikas, mutta samalla sisälläni myllertää paha aavistus. Entä jos mitään ei ole enää tehtävissä? En kestä edes ajatella sitä.
 

tiistai 2. syyskuuta 2014

Klinikalla vietetty yö ja pahoja uutisia

Kello on jotain seitsemän ja kahdeksan välillä sunnuntai-iltana. Teen Majurin ruuan valmiiksi, otan varusteet esille ja lähden hakemaan Majuria laitumelta. Minut nähdessään Majuri hirnuu, kävelee rivakasti portille ja jää odottamaan. Hörisee vielä, kun tulen lähemmäs porttia. Outoa, ei Majuri yleensä niin tee. Pieni paha aavistus nousee kurkkuuni.

Huomaan heti, että kaikki ei ole normaalisti. Majurin pää on turvonnut leuan alta ja poskesta, se on rauhaton ja tiputtelee ruokaklimppejä suustaan. Se ei tee kakkaa karsinassa odotellessaan. Päivystävä eläinlääkäri epäilee hampaissa olevan jotain. Se vaatii kiireellistä hoitoa, joten lähdemme viemään Majuria klinikalle yhdeksältä illalla.

Peräsuoli tutkitaan tukosten varalta ennen rauhoittavaa. Ei tukosta, uloste näyttää hyvältä ja suoli on pehmeä. Majurilta otetaan verikoe ja sille annetaan rauhoittavaa hampaiden tutkimista varten. Hampaista ei yllättäen löydy mitään muuta kuin pienen pieni raspausta vaativa koukku. Verikokeista selviää, että suolistossa on jotain ongelmaa ja Majurin keho on hieman kuivunut.

Majurin suoli ultrataan. Ultrakuvissa näkyy paksusuolessa todella lievää tulehdusta ja nestettä. Eläinlääkäri ei osaa sanoa, onko kyseessä krooninen juttu, joka vain tuli nyt sattumalta esille vai onko kyseessä akuutti tilanne. Majuri letkutetaan nenämahaletkulla. Eläinlääkäri suosittelee jättämään Majurin yöksi tarkkailuun ja letkutukseen, jos verikokeissa näkyvä suolistoon liittyvä arvo onkin akuutti. Majuri jää klinikalle.

Yöllä Majuri on kakannut normaalisti ja ollut normaalin oloinen. Veriarvoissa matalalla ollut arvo on kuitenkin laskenut entisestään. Majurilta otetaan matonäyte ja mahalaukku tähystetään. Ensimmäinen mahalaukun tähystysyritys menee pieleen, koska Majurilla on paastosta huolimatta vielä paljon heinää vatsassa. Majuri letkutetaan ja sitten odotellaan.

Seuraavalla tähystysyrityksellä nähdään koko vatsalaukku. Tulokset ovat odottamattomat. Lähdimme viemään Majuria klinikalle turvotuksen takia ja tulimme takaisin mahalaukussa olevan kasvaimen kanssa. Nyt odotellaan tietoa, onko kyseessä hyvän- vai pahanlaatuinen muutos. Hoito aloitettiin mahahaavalääkityksellä ja kolmen viikon päästä on kontrollikäynti. Siihen mennessä madotan Majurin ja saan tulokset kasvaimen laadusta. En voi muuta kuin toivoa, että tulokset olisivat hyviä ja kasvain olisi hoidettavissa. Nyt sitä alkaa arvostamaan niitä pieniäkin hetkiä, jotka on Majurin kanssa viettänyt. Toivon sydämestäni, että niitä olisi vielä edessäpäin.