Meillä on aikaa vielä

Viimeisen reilun viikon aikana olen joutunut miettimään tilannetta, ettei Majuria enää olisi. Olen joutunut miettimään mitä tekisin, jos selviäisi, ettei Majuri elä enää pitkään. Olen pystynyt ainoastaan rukoilemaan, että kaikki olisi paremmin kuin miltä kuulostaa. Olen toivonut, että tämä olisi vain pahaa unta. Kerta toisensa jälkeen olen herännyt synkkään todellisuuteen.

Tiedättekö minkälainen on se tunne, kun yli viikon piinaavan, tuskaisen ja stressaavan odottelun jälkeen saan kuulla uutiset. Uutiset, jotka saattavat rusentaa minun maailmani tai antaa toivoa. Se tunne, kun elämäni pisimmän viikon jälkeen puhelimeni soi. Kun nielaisen ennen kuin vastaan. Kun kuuntelen sydän tykyttäen eläinlääkäriä. Kun kuulen hymyn hänen äänessään ja mietin onko se hyvä merkki.

Se hetki. Se tunne, kun kuulen hyviä uutisia. Kuulen hyviä uutisia, vaikka olin jo valmistautunut kaikkeen mahdolliseen, kannoin harteillani painavan lastin murhetta ja ikävää ja kuolema kävi jo soittelemassa hälytyskellojaan. Se hetki, kun hyvät uutiset kantautuvat korviini ja helpotuksen luja aalto vyöryy ylitseni. Se hetki on jotain mitä ei pysty kuvailemaan.

Meille annettiin toivoa. Ehkä me selvitäänkin tästä. Ainakin meillä on mahdollisuus selvitä. Se tieto on kultaakin arvokkaampi. Se tieto saa minut hymyilemään aidosti. Ja se hymy tulee suoraan sydämestä.

Koepaloista otettujen testien mukaan kyse on hyvälaatuisesta limakalvon liikakasvusta ja syöpäsoluja ei ole. Yleensä tilanne saadaan rauhoittumaan lääkkeillä, joita Majurille nyt syötetään ja parhaimmassa tapauksessa liikakasvut poistuvat kokonaan. Parin viikon päästä olevassa kontrollitähystyksessä nähdään kuinka nämä liikakasvut ovat reagoineet lääkkeeseen. Toivotaan, että lääkkeet tehoaisivat parhaalla mahdollisella tavalla!