perjantai 28. kesäkuuta 2013

Lämppäri on kirosana

- Minkä rotunen sun hevonen on?
- Se on lämppäri, mut...
- Hui kamala!
keskustelu loppuu siihen.

Näin minulle ja varmasti monelle muullekin on käynyt. Minä kuulin tämän aikuisen ihmisen suusta, joka lähes tulkoon pelästyi lämppäri-sanaa. Sen jälkeen hän ei enää puhunut minulle. 

Kun ihmiset kuulevat sanan lämppäri, heidän aivoissaan naksahtaa ja silmien eteen tulee kuva kamalasta, kirppuisesta kaakista, joka kuskaa pikku tyttöjä vaarallisesti, pää kohti taivasta juosten.

Mitä sinulle tulee mieleen, kun kuulet sanan lämppäri? Kyllä vain. Meille on muokkautunut aivan hirveät ennakkoluulot kyseisestä rodusta.

Sen takia yritän aina välttää sanomasta ensimmäisenä sanaa lämppäri. Se on kuin kirosana hevosihmisten korville. Rutto, joka voi tarttua. Sanon mieluummin, että sellainen harrasteratsu. Koska, kun sanon sen kirosanan, kuuntelija ei saa kirppukasa-mielikuvaa päästään pois. Minun on aina pakko vähän selitellä lämppäriäni, ettei ihmisille jää kirppukasa-kuvaa. Minun on pakko lisätä, että se on kyllä ihan ratsukoulutettu. Tuskin siltikään ihmiset uskovat. Eivät ennenkuin näkevät.


Lämppäri on hevonen siinä missä muutkin rodut. En ymmärrä miksi siitä pitää aina nostaa niin hirveä haloo ja miksi minun täytyy aina selitellä kauheasti kaikille, miksi minulla on lämppäri. Jos sanoisin, että minulla on suomenhevonen, poni tai vaikka hollannin puoliverinen, ihmiset tyytyisivät siihen. Mutta kun sanoo, että lämppäri. Miksi hitossa sä ratsastat lämppärillä? Osaako se mitään?

En ylistä lämppäreitä, en puolustele niitä. Miksi minun pitäisi? Ne ovat yksilöitä, niillä ei ole niin hyviä edellytyksiä ratsuksi kuin muilla, mutta ne ovat hevosia. Neljä jalkaa ja pää. 

Ymmärrän mistä tämä lämppäri ennakkoluulo on tullut. Ne laitetaan kiertoon halvalla ja omaa heppaa haluavat, joilla ei ole kummemmin rahaa, ostavat niitä. Suoraan radoilta. Miten ne voisivatkaan osata ratsunhommia, kun ei niitä ole siihen hommaan koskaan koulutettu. Siitä tulee ennakkoluulo, että kaikki lämppärit ovat kaahottajia, hulluja ja osaamattomia. Tietty ne varmasti aluksi ovatkin. Tähän ennakkoluuloon ja lämppäreiden huonoon tilanteeseen ei ole tulossa muutosta niin kauan kun osaamattomat ihmiset niitä ostavat ratsuiksi ja ne kiertävät ihmiseltä toiselle.


Välillä minua jopa hävettää sanoa, että minulla on lämppäri, sanon sen hieman varovaisesti. Tämä käy sellaisten ihmisten kanssa, joille puoliverinen on se ainoa rotu. Heidän ilmeistään näkee, että he halveksivat, eivät välttämättä sano sitä ääneen, mutta koko suhtautuminen jopa minuun muuttuu. Toi on se lämppäriratsastaja.

Minun mielestäni olisi ihanaa, jos ihmiset antaisivat kaikkien olla sellaisia kun ovat. Kaikki saavat ratsastaa sillä hevosella, josta tykkäävät, kunhan mennään hevosen ehdoilla. Kun ihminen ja hevonen sopivat toisilleen ja yhteistyö pelaa, ei kenelläkään ole oikeutta haukkua heitä tai kyseenalaistaa hevosen sopivuutta tai rotua.

Silloin kun Majuri konkreettisesti on kanssani ja joku kysyy sen rotua, voin ylpeänä ilmoittaa sen olevan lämppäri (ihan yhtä ylpeänä ilmoittaisin sen olevan suomenhevonen tai puoliverinen tai mikä vaan). Yleensä ihmiset kummastelevat, ei varmana ole, koska Majuri ei sovi heidän ennakkoluuloiseen kuvaansa lämppäreistä. Mutta siinähän se taas nähdään. Eivät kaikki lämppärit ole niitä kuumuvia kaahottajia. Ja sitähän ihmiset eivät millään uskoisi.

Haluan pystyä sanomaan lämppäri-sanan ylpeänä, ihan yhtä ylpeänä kuin sanoisin puoliverinen. En halua nähdä ylimielistä ilmettä kenenkään kasvoilla tai selitellä miksi minulla on lämppäri tai uskotella ja todistella, että se on ratsukoulutettu. 

Hevoseni on lämppäri. That's it.


maanantai 17. kesäkuuta 2013

Tämä riittää minulle

 
Ratsastan pitkin ohjin, ilman satulaa, Majuri kulkee rennosti eteenpäin kaula pitkänä. Sillä hetkellä tajuan, että tätä minun pitäisi arvostaa paljon enemmän. Tiedättekö sen tunteen?

Majurin kanssa havahdun aina toisinaan kyseiseen tunteeseen, tästähän minä pienenä tyttönä haaveilin, en saisi haaveilla paremmasta, vaan minun pitäisi olla aivan onnellinen näinkin. Yleensä tajuan silloin, että minähän olen onnellinen. Juuri tällä mitä minulla on.

Pienenä osasin vain unelmoida tästä kaikesta, mikä nyt tuntuu kovin itsestään selvältä. Minulla on oma hevonen, saan nousta sen selkään milloin vain, syötellä sitä, laukata täyttä jos siltä tuntuu, ratsastaa ilman satulaa, tehdä pitkiä maastolenkkejä, viettää sen kanssa aikaa. Mitä muuta tarvitsen?



Tämä riittää oikein hyvin. Mietin, jos minulle olisi kymmenen vuotta sitten tyrkätty tällainen tilaisuus, Majuri, nenäni eteen, en olisi uskonut sitä todeksi. Saisinko minä ihka oman hevosen? Olisinko arvostanut sitä enemmän, olisinko ollut enemmän onneni kukkuloilla? Se olisi ollut pienen tytön unelmien täyttymys. Olisinko ottanut enemmän irti siitä?


Tuntuu kauhealta ajatella, etten ole tarpeeksi kiitollinen siitä mitä minulla jo on. Koen syyllisyyttä, jos haaveilen hienommasta hevosesta. Minullahan on jo sellainen. Monella ei ole edes tätä mahdollisuutta. Jotkut saattavat jopa kadehtia minun tilannettani. Oikeastiko?

Tiedättekö miten vaikeaa on nauttia siitä mitä sinulla on? Koko ajan tuntuu, ettei tee tarpeeksi ja haaveilee vain paremmasta. Mutta minä elän lähes tulkoon jo unelmaani tai olen ainakin kovaa vauhtia matkalla sinne. Miksi siis murehtia tai haaveilla paremmasta?

Tänään aion hakea Majurin laitumelta ja ensimmäisestä hetkestä asti nauttia sen kanssa viettämästäni ajasta.  Parempaa en edes halua toivoa, koska Majuri on täydellinen minulle.





tiistai 11. kesäkuuta 2013

Astetta hörhömpi päivä

Eilen ratsastin pari tuntia ja kävin kentällä tekemässä kouluhommia. 
Majurin ei pitäisi tänään ainakaan olla hörhö ja virkeä. Ei kai nyt sentään?



Voi kyllä vaan! Mikäs muukaan siellä odotti vastassa kuin akkunsa täyteen ladannut energiapommi. Tiedättekö kun siihen päälle lisää vielä niin kamalan pelottavan asian kuin savun. Naapurissa poltettiin nimittäin metsää juuri samaan aikaan. Mukava pieni savu siinä leijaili kaiken lisäksi.

Siellä sitä pelottavaa savua leijailee.

En halua kuulostaa mitenkään kyrsiintyneeltä, ehei, minullahan oli oikein kivaa. Ensin hain Majurin laitumen toisesta päästä, jossa se tyytyväisenä kökötti, en huomaa sinua, enkä varmasti tule vastaan.


Sain tämän laiskiaisen (laiskiaiseksi sitä siinä vaiheessa vielä luulin) kiinni ja lähdin raahaamaan sitä kuntoon laitettavaksi. Majuri pysähteli ihmeellisesti matkalla ja katseli savun suuntaan arveluttavasti. No juuri kun olin avaamassa porttia, tämä herra Hauska päättääkin kiskaista itsensä irti ja viilettää Dessin kanssa takaisin laitumen perimmäiseen nurkkaan. Sinne mistä juuri sen hain. Ihanaa.

Sinne meni.
Ei muuta kuin jalkaa toisen eteen ja uudelleen laitumen toiseen päähän. Tällä kertaa laitoin ketjunarun suuhun, se on ainoa keino, jolla Majuri pysyy jotenkin käsissä, jos päättää lähteä. Yrittihän se lähteä, mutta yritykseksi jäi. Onneksi.


Kuntoon laitto oli oikeastaan yhtä tuskallista. Ympäriinsä pyörivä, karkaamistilaisuuttaan odotteleva hevonen ei ole kovin mukava harjattava. Pikainen harjaus siis ja kamat niskaan.

Arvaatte varmasti millainen Majuri oli ratsastaessa? Tässä vaiheessa en enää edes kuvitellut saavani alle eilisestä puhki olevaa, rauhallisen lupsakkaa hevosta. Joo ei. Sen sijaan allani oli säpsyilevä ja hörhö otus. Mutta täytyy sanoa, että ravailulenkkimme meni jopa yllättävän hyvin. Vaikka Majuri oli valmiina pinkaisemaan pakoon ensimmäistä rasahdusta, niin se oli ihan mukavan virkeä ja hallittavissa. Ja Majuri jopa rauhoittui loppumatkasta.

Saipahan purkaa ainakin pöllöily energiaansa. Ehkä huomenna olisi parempi päivä. Ei pidä kuitenkaan toivoa liikoja.



P.S. Jos et ole vielä katsonut, niin kurkkaa ihmeessä myytävät tavarani blogikirppiksestä!


sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Finnderby (kuvia, mielipiteitä, ostoksia)!

Finnderby. Eilinen reissu Iinan kanssa oli ensimmäisemme sinne. Sain vapaaliput, joten pitihän se käydä kokeilemassa. Suhtauduin vähän varauksella koko tapahtumaan ja ajattelin, että tuskinpa sieltä mitään irti saa, mutta Finnderby yllättikin minut positiivisesti.

Minulla oli matkassa mukana järkkärini (Canon EOS 500D) ja kuvia tulikin otettua jonkin verran. Olen aivan ruosteessa kuvaamisen suhteen ja ensimmäiset kuvat olivatkin aivan epäonnistuneita. Mutta ehkä sieltä joukosta muutama hyväkin kuva löytyi, katsokaa ja kommentoikaa!

On pakko hehkuttaa, miten ihania maalaismaisemia tuolla oli!
Vaikka kovin kaukana Ypäjä ei olekaan, niin kyllä heti huomasi maisemista, että tultiin maalle :)





Tämä kuva on minun suosikkini!

Mikä kuva oli mielestänne onnistunein otos?


Ja sitten niihin ostoksiin. Finnderbyn expo-aluekin jätti positiivisen mielikuvan. Alue ei ollut liian ruuhkainen ja tarjoukset olivat erittäin hyviä! Mennessämme Ypäjälle ajattelin, etten osta mitään sieltä, mutta kun joka paikassa oli hyviä tarjouksia, niin tavaraakin lähti edullisesti jonkin verran mukaan.

Tämän Horzen pikeepaidan ostin viidellä eurolla. Se sopii kisapaidaksi tarpeen tullen ja tavalliseenkin ratsastuskäyttön se sopii hyvin.

Ensimmäinen omistamani Kisngsland-tavara. Nämä sukat olivat tarjouksessa kolmet kahdella kympillä, joten ostettiin Iinan kanssa molemmille tällaiset. Kuvasta ei välttämättä väri näy hyvin, mutta ne ovat tumman harmaat.

En tarvitse riimunnarua, mutta se maksoi vain euron. Euron? Olihan se sitten pakko ostaa.

Aatulle tarttui matkaan takki ensi talveksi. Hintaa oli parikymppiä. Olen metsästänyt halpaa koirantakkia ja nyt se sitten löytyi, hyvä löytö siis!


Mukava lauantaipäivä takana. Kävittekö te Finnderbyssä? Mitä lähti mukaan ja mitä mieltä olitte tapahtumasta? Ja pidittekö tämän tyylisestä, kuvapainotteisesta postauksesta?