Saisinko sen onnen takaisin?

Kaipaan sitä hetkeä, kun...

 ...en voi olla muuta kuin tyytyväinen.

...saavutan jotain uutta, mutta odotan innolla tulevaa.

...näen Majurin ilmeen kirkastuvan.

 ...huomaan Majurin nauttivan uudesta asiasta.

 ...näen Majurin kehittyvän aivan silmissä.

...Majurin tyytyväinen ja levollinen ilme kertoo sen nauttivan.

 ...Majuri käyttäytyy mallikkaasti oudossakin tilanteessa.

 ...palataan kotiin kokemusta rikkaampana.

 ...vauhti ei pelota, vaan ainoastaan hymyilyttää.

 ...voin pakahtua ylpeydestä tuota upeaa hevosta katsoessa.

...pysähdytään aina samalle polulle maistelemaan vihreää.

...myös Majuri paistaa tyytyväisyyttä valmennuksen jälkeen.

 ...huonon hetken keskellä näen valon pilkahduksen.

 ...pitkästä aikaa koen onnistuneen ratsastuksen.

 ...elän hetkessä ja nautin pelkästä toisen olemassaolosta.

 ...vastoinkäymisistä huolimatta uskon tulevaisuuteen.

En tykkää toistella samoja asioita. Se on yksi syy miksen ole kirjoittanut hetkeen. Kaipaan hyviä hetkiä ja mietin liikaa nykyisiä ongelmia. Uusia kuulumisia ei yksinkertaisesti ole ja Majurin vaivojen miettiminen vie lopunkin innon ja energian kirjoittamisesta. Tällä hetkellä vain odotellaan tehoavatko viimeiset keinot. Tilanne on pysynyt jokseenkin ennallaan - oireet ovat yhä vaihtelevia.

Kun miettii vain miten tästä selvitään, se kirjoitusinto, joka sisälläni kytee, tukahtuu. Kaikki tekstit, jotka kirjoitan, huomaan olevan negatiivisia. Pieniä suruhuutoja ripoteltuna ja piiloteltuna sanojen taakse. On vaikea yrittää kirjoittaa positiivisesti, vaikka tälläkin hetkellä voisin olla hieman positiivisempi - Majuri ei ainakaan reagoi pysähtelemällä muissa tilanteissa, kuin joskus kentällä. Ei pitkillä maastolenkeillä, ei maastossa ravatessa tai laukatessa, ei pientä estettä hypätessä.

Yksi into, joka minulta löytyy on ratsastusinto. Nimenomaan intoa Majurilla ratsastukseen. Kidutan itseäni miettimällä ja katsomalla vanhoja kuvia, joissa Majuri näyttää upealta ja joista välittyvän ilon, onnistumisen ja tyytyväisyyden voin jopa tuntea. Miksen saa sellaista tilannetta nyt? Silmiä kirvelee katsoa, kun hevoseni on lihakseton ja pömppämahainen - enkä voi tehdä asialle juuri nyt mitään.

Iina ja aivan mahdottoman upea Majuri vuonna 2010. Pääsisimmepä joskus takaisin tuohon kuntoon!

Miksi se menee aina niin, että kaipaan sitä mitä minulla ei ole tai en omista. Saatuani asian, kaipaan ja voivottelen jo seuraavaa asiaa. Milloin olisin tyytyväinen tilanteeseeni pidempään kuin yhden hetken tai päivän? Tätä asiaa minun täytyy opetella. Etsiä tyytyväisyyttä ja onnellisuutta ihan niistä pienistäkin asioista.

Minulla on elämäni tärkein hevonen, minulla on rakas avomies ja elämäni piristäjä Aatu. Minulla on pari hyvää ystävää, työpaikka ja katto pääni päällä. Majuri vaikuttaa tyytyväiseltä, asuu uudessa, hyväksi osoittautuneessa tallissa ja pientä ongelmaa lukuunottamatta on iloinen oma itsensä. Minulla on oikeastaan kaikki asiat todella hyvin. Annanko Majurin vaivan myrkyttää kaikki ne asiat, joista voisin olla onnellinen?

En pidä turhasta voivottelusta ja näin negatiivisista postauksista, joten lopetan tämän säälittävän ruikuttamisen nyt. Mikäli teillä on jokin mehevä postaustoive, jonka ehdottomasti haluaisitte lukea minun kirjoittamana, näpytelkää toiveenne kommentteihin! Jospa saisin tämän negatiivisen ryöpyn loppumaan kirjoittamalla ihan jotain muuta.