perjantai 30. tammikuuta 2015

Uusi hevoseni

TOISET SANOVAT, ETTÄ HEVOSEN JÄLKEINEN ELÄMÄ ON IHANAA.
ON AIKAA JA RAHAA TEHDÄ KAIKKEA MUUTA.  

Minulla ei ole ollut missään vaiheessa näin. Sisälläni on kytenyt palava halu löytää hevonen, johon saan käyttää aikaani. Ensin yritin tätä vuokraamalla toisten hevosia, mutta huomasin, ettei se ole enää minun juttuni. Pian haaveilin yhä enemmän ihan omasta hevosesta.

Kolusin satoja myynti-ilmoituksia, muutamiin otin yhteyttäkin ja tein oman ostoilmoituksenkin nettiin katsoakseni, jos jollakulla olisi hiljaisessa myynnissä sopiva hevonen. Tämä oli sinänsä minulle aivan uutta ja jännittävää, koska tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin ostamassa uutta hevosta. Sellaista, jota en entuudestaan tunne. Osittain se teki tästä myös haastavaa. Rimani tuntui kasvavan kasvamistaan myynti-ilmoitusten vilistessä silmien ohi. Minulla oli valinnanvapaus seuraavaan hevoseeni. Mutta se tuotti myös valinnan vaikeutta.

Etsiskelin nuorta hevosta (ihanneikä 4-6 vuotta), mielellään ruunaa, jolla olisi kehityskelpoisuutta ja kapasiteettia laadukkaaseen harrasteluun. Hain hevosta, joka olisi utelias ja kiinnostunut ympäristöstään, mutta kuitenkin perusluonteeltaan rauhallinen ja kiltti. Mikään hevonen ei kuitenkaan iskenyt ja sykähdyttänyt sillä tavalla, kuin olisin kaivannut. Pari sellaista ehkä-hevosta oli kyllä, mutten kuitenkaan lähtenyt edes kokeilemaan niitä.

Kunnes. Tammikuun puolessa välissä sain jälleen yhden vastauksen ostoilmoitukseeni. Ensimmäinen ajatukseni, kun näin hevosen rodun, oli että ei taida nyt ihan olla sitä mitä etsin, mutta luettuani tekstiä pidemmälle, alkoi kiinnostukseni heräämään. Oikeastaan kaikki seikat tärppäsivät. Ikä oli juuri sopiva, koulutustaso riittävä, luonne vaikutti juuri minulle sopivalta ja sukupuolikin oli ruuna. Kun näin vielä kuvia tuosta hevosesta, oli se menoa. Kuvissa komeili tähtipäinen, rokkitukkainen, musta, lempeän näköinen ruuna.

TAHDOIN HEVOSEN, JOKA SYKÄHDYTTÄÄ.

Kun olin miettinyt hevoskriteerejäni, en ollut määritellyt tarkkaan rotua tai ulkonäköä. Onhan se niin, että jotkut hevoset vain iskevät enemmän kuin toiset ja tahdoin sellaisen hevosen, joka sykähdyttää minua - niin luonteeltaan, ratsastettavuudeltaan kuin ulkonäöltäänkin. Etenkin musta väri ja pitkät ja paksut jouhet ja jotkut tietyt piirteet hevosessa iskevät minuun. Vaikka se ehkä vähän pinnallista ajattelua onkin, tahdon, että hevonen miellyttää myös omaa silmääni. Tässä hevosessa oli sitä jotain.

Sovin koeratsastuksen ja pian se päivä koittikin. Hevonen oli ulkonäöltään lempeän näköinen ja samalla kuitenkin upea. Mietin mielessäni, että tuo on täydellisen näköinen hevonen, toivottavasti se olisi sitä myös ratsastaessa. Hevonen oli hoitaessa hieman utelias, mutta rauhallisen ja kiltin oloinen. Ratsastaessa hevonen ei ollut aivan sellainen, kuin olin ajatellut, mutta pidin hevosen ratsastettavuudesta ja uskon, että löydämme vielä yhteisen sävelen ja pääsemme kehittymään yhdessä eteenpäin.

Tämä hevosenosto ei ehkä mennyt niin kuin oppikirjoissa kerrotaan ja tuntuu hieman hullultakin, että tein ratkaisuja näin nopeasti - olinhan kuitenkin valitsemassa itselleni toivottavasti pitkäikäistä hevosystävää. Hevosen ostolle ei kuitenkaan ole mielestäni mitään oikeata kaavaa, kuinka sen pitäisi mennä ja kuinka useaa hevosta täytyisi käydä kokeilemassa. Tai kuinka kauan aikaa täytyisi kulua edellisen poismenosta.

Jotkut sanovat, että täytyisi kokeilla useampaa hevosta, jotta voi olla varma, mutta itselleni alkoi päivien myötä kasvaa kasvamistaan varmuus siitä, että tämä on oikea hevonen minulle, enkä edes enää ajatellut, että joku muu hevonen voisi sopia. Hevoskauppa on muutenkin (ainakin omalta osaltani) enemmän tunne- kuin järkiasia, joten kun se varmuus alkaa syntyä, ei siitä enää ole paluuta. Jos tuntuu hyvältä, niin pitää antaa palaa, eikä turhaan jahkailla. Se on minun mielipiteeni.

Niin siinä sitten vain kävi. Minulla on uusi hevonen. Upea musta hevonen, jonka koen jo ihan minunlaisekseni. Rodultaan sellainen, jota en olisi ikinä uskonut ostavani, welsh cob. Iältään juuri sopivat 5 vuotta ja kooltaankin aika passeli, säkäkorkeudeltaan noin 155cm, hieman rotevampi, muttei kuitenkaan hirveän massiivinen. Hevoseni nimi on S.W. Black Jack, lyhyesti ihan vaan Jaska.

OONA ja JASKA 28.1.2015 - 

Vielä on tyytyminen näihin huonoihin kännykkäkuviin, ennenkuin pääsen ottamaan ihan kunnollisia kuvia tuosta isopäästä.
Tiedättekö muuten kuinka vaikeaa on saada hyvää kuvaa hevosesta, joka tuppaa laittamaan nenän kiinni kameraan heti sen nähtyään - yllättävän vaikeaa.










MITEN TÄMÄ VAIKUTTAA BLOGIIN?

Blogi tulee hieman muuttumaan, kun uusi päätähti astuu kuvioihin. Majurin jälkeinen aika on blogissa ollutkin tavallaan välikautta, kun olen etsinyt tälle blogille (ja hevoselämälleni) suuntaa ja purkanut tänne ajatuksiani Majurista. Blogi tulee muuttumaan enemmän Jaskasta kertovaksi, mutta aion silti muistella silloin tällöin täällä bloginkin puolella pikku Majuriani ja mennyttä. Uusi nimi tulee varmasti kun sellaisen keksin, koska ehkäpä sydämestäni löytyy tilaa myös yhdelle Jaskalle. Nokkelia nimiehdotuksia otetaan siis vastaan, toiveissa olisi vähän mielikuvituksellisempi nimi kuin S.W. Black Jack ja Oona.


NÄIN SE ELÄMÄ VIE. 
KOSKAAN EI VOI TIETÄÄ MISTÄ ITSENSÄ HUOMENNA LÖYTÄÄ. 


sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Peilini on sirpaleina, jäljellä on ikävä

Näin viime yönä ensimmäistä kertaa selkeää unta Majurista. Unessa olin joillakin markkinoilla ja tutkiessani yhtä kojua, näin sivusilmälläni mustan hevosen lähestyvän. Katsoin hevosta, se oli pyöreä, kiiltäväkarvainen ja hyvinvoivan näköinen. Se näytti aivan nuorelta Majurilta, mutta ajattelin, ettei se voi olla. Hevosella ratsasti joku vaaleahiuksinen tyttö ja hän toi hevosta hymyillen luokseni. Hevonen tuli lähelleni ja laski päänsä syliini rapsutettavaksi. Niistä eleistä ja tuhahduksesta tiesin, että hevonen oli Majuri, niin ihmeellistä kuin se olikin. Jotenkin tiesin, että olin pyytänyt tyttöä ratsastamaan Majurilla, mutta samalla mietin, että itsekin haluaisin. Silitin Majuria ja tyttö naureskeli, että Majuri on vähän pörheenä täällä. Vastasin Ihan varmasti on. Sitten tyttö käänsi Majurin pois ja lähti laukkaamaan poispäin, ihmisjoukon sekaan. Lähdin Majurin perään, halusin vielä olla sen kanssa. Mutta en enää löytänyt heitä.

Olen viime aikoina ratsastanut muutamalla uudella ja vanhalla hevostuttavuudella. Muiden hevosten kanssa touhutessa minulle on toisinaan tullut aivan järjetön ikävä Majuria. En ollut edes tajunnut, kuinka hyvin tunsimme toisemme. Majuri toimi kanssani kuin ajatus, koskaan ei tarvinnut oikeasti keskustella suunnasta, vauhdista tai mistään muustakaan. Majuri oli äärimmäisen herkkä ja kuuliainen, nöyrä hevonen. Tiimimme pelasi saumattomasti, pelkällä ajatuksella. Nyt vasta tajuan sen. Miksi tajuan sen vasta nyt, kun on liian myöhäistä nauttia siitä?

Majurin kanssa oli niin ihanan helppoa. Ei minun tarvinnut koskaan miettiä, mitä Majuri tekee, tunsin hevoseni niin hyvin. Tiesin, mikä pöhinä tarkoittaa karkuun! ja mikä oli vain Majurimaista tuhinaa ja öhinää. Tiesin, kuinka laukka nousee, kuinka Majuri hyppää. Tiesin tarkalleen ja luotin siihen, että Majuri tekee niin kuin pyydän. Olen tajunnut, että Majuri oli ratsastaessa aivan älyttömän herkkä hevonen. Ei laiska tai turta niin kuin joskus luulin. Majuri oli minun peilini. Teki mitä pyydettiin, kunhan osasi pyytää. Näin Majurissa oman panostukseni, rakkauteni ja aikani, jota olin sille antanut. Nyt peilini on sirpaleina. Tuovatko nämä sirpaleet lopulta onnea? Onko näin tarkoitettu, oliko Majurin aika antaa paikkansa jollekin, joka sitä tarvitsee?

Minulla on ollut tässä viime päivinä ikävä etenkin sitä tunnetta. Sitä tuttua ja turvallista olotilaa. Sitä, että tuntee toisen niin hyvin, ettei tarvitse ajatella. Voi vaan olla ja nauttia. Nauttia ystävän hiljaisesta ja hyväksyvästä seurasta. Tehdä sitä, mikä juuri tänään meitä huvittaa, laiskotella tai paiskia töitä. Olen menettänyt sen. En voi enää palata ystäväni luokse, kun pelottaa tai ahdistaa. Minun täytyy rakentaa kaikki alusta. Romahtaneista palasista, ilman tuttuja työkaluja. Olen menettänyt niin paljon.

Oloni on edelleenkin tyhjä ja minulla on toisinaan tunne, että jotain puuttuu tai olen unohtanut jotain. Ja sellaisilla hetkillä mieleeni palaa taas Majuri, menetys ja kaipuu. Vertaan muita hevosia Majuriin. Majuri oli tässä asiassa parempi, teki erilailla kun pyysin näin, ei ikinä tehnyt tuolla tavalla, ei reagoinut noin. Huomaan usein havahtuvani tunteeseen, etten tiedä kuinka vieras hevonen reagoi. Teen asioita sillä tavalla, kun tein niitä Majurin kanssa, eikä minulla ole turvallista tunnetta ja tietoa siitä, kuinka hevonen tulee reagoimaan. Se vaatii totuttelua ja opettelua. Minun täytyy opetella muiden hevosten tavoille.

Majuri oli Majuri. Minun Majurini. Luulin, että joku muukin hevonen voisi olla samanlainen. Mutta Majuri oli erilainen, ainutlaatuinen. Ei tule toista Majuria.

Ei huomispäivän teitä voi kukaan aavistaa,
on joskus kyyneleitä ja joskus naurattaa.


torstai 15. tammikuuta 2015

Yhden hevosen ihminen

Tiedätte varmasti sanonnan: yhden ihmisen hevonen. Kun hevoselle sopii parhaiten, että sitä hoitaa ja ratsastaa vain yksi ja sama ihminen. Etenkin Majurin alkuvuosina sanoin usein, että Majuri on yhden ihmisen hevonen, koska se oli epäluuloinen muita kohtaan ja ratsastaessakaan se ei välttämättä toiminut kovin hyvin muilla. Majurista kuitenkin kasvoi vuosien myötä hevonen, joka oppi pitämään myös muista ihmisistä ja sitä pystyi käsittelemään melkein kuka vain. Minusta tuntuu, että minä olen kuitenkin yhden hevosen ihminen. Ihminen, joka kasvaa yhteen ja oppii elämään tiukasti yhden hevosen kanssa. Kasvaako minusta koskaan monen hevosen ihmistä? Tarvitseeko minun olla sellainen?


Olen aina kiintynyt todella paljon hevosiin, joita olen hoitanut tai ratsastanut enemmän. Omistaudun helposti yhdelle hevoselle. Jo menneiden ratsastuskouluvuosieni hoitohevonen Jack of Clubs oli hevonen, johon kiinnyin kovasti, vaikka Jaska olikin hoitohevosenani vain muutamia kuukausia. Sain hoitaa Jaskaa päivittäin, koska sillä ei silloin vielä juurikaan ratsastettu tai tehty muutakaan. Omistauduin Jaskan hoitoon ihan täysin, opetin sen nostamaan kaviot rauhallisesti ja aina minut nähdessään poni tuli portille vastaan höristen. Se oli ensimmäinen lyhyt kokemukseni syvällisemmästä hevosystävästä.

Majuri onkin sitten luku erikseen. Hevonen, jonka kanssa kaikki vain kolahti alusta asti kohdalleen ja jonka kanssa ei ollut epäilystäkään, etteikö tämä olisi ollut se. Se elämäni hevonen. Omistauduin täysin Majurille, ratsastelin muitakin hevosia, mutta Majuri oli se hevonen. Palasin aina muiden hevosten selästä hymy huulilla omani selkään. Ihanaan, kotoisaan selkään. En vieläkään kunnolla ymmärrä, että olen nyt menettänyt sen. Sitä tunnetta, kuin palaisi kotiin rakkaan luokse pitkältä matkaltaan, ei tule enää koskaan.



Minulla on ollut melkein koko hevoshistoriani aikana aina se yksi hevonen, johon olen halunnut panostaa. Tuntemattomat hevoset ovat minulle usein vain hevosia. Upeita, kauniita ja hienoja, mutta siihen se jääkin. Kauniiseen ulkokuoreen. Jos en ole tutustunut hevoseen, siltä usein puuttuu se sisin minun silmissäni. Tällaisella hevosella ratsastaminen voi olla kivaa ja opettavaista, mutta siitä puuttuu silti se jokin, minkä takia tätä harrastan. Majuri oli se syy, miksi tätä tein.

Haluan luoda hevosiin, joiden kanssa olen tekemisissä, syvemmän suhteen, enkä vain ratsastella niillä. Toisaalta taas pelkään kiintymistä. Se on vaarallista, koska se voi loppua koska vain. Tämä on yksi syy, miksi minusta tuntuu vaikealta vuokrata jonkun toisen hevosta. En välttämättä uskalla luoda syvempää suhdetta vieraisiin hevosiin tai joskus sitä ei vain muodostukaan, jos hevonen ei tunnu oikealta. Tuntuu pelottavalta ja vaikealta miettiä, että nyt minun täytyy rakentaa kaikki alusta. Luoda luottamusta, oppia tuntemaan. Ja mikä vaikeinta, valita se hevonen, jonka kanssa haluan sen tehdä.

Olen katsellut sivusilmällä myyntihevosia, ratsastanut Dessillä ja itseasiassa löytänyt toisenkin ratsastettavan. Mutta. En ole saanut pois sitä tunnetta. Sisälläni kytevää palavaa halua panostaa johonkin tiettyyn hevoseen, jakaa rakkauttani ja hoivaani jollekin tietylle. Tunnen ja tiedän, etten ole vielä löytänyt sitä, jolle haluaisin antaa enemmän aikaani.

Tämä tuntuu jotenkin hankalalta. Miten uskallan luoda mitään suhdetta muihin hevosiin, jos tiedän jo valmiiksi sen päättyvän ennemmin tai myöhemmin. Uskallanko edes enää? Pelkäänkö menettämistä liikaa? Vai pitäänkö minun antaa ajan kulua, haavojen parantua ja odottaa sitä oikeaa. Onko sitten helpompaa?

Menetin sydämeni Majurille. En tiedä mahtuuko sinne muita.


tiistai 13. tammikuuta 2015

Viimeiset kuvat

Tuossa pienessä hetkessä kaikki oli hyvin.
Viimeiset hymyt. Murheet unohdettuna hetkeksi.
Kaikki oli hyvin, rauhaisaa, vaikka ei ollutkaan. Sisällä mylvi myrsky.
Miten vaikeaa oli nauttia, kun tiesi sen loppuvan. Olevan lähes viimeisessä pisteessään.
Sitä yritti painaa kaiken tarkasti mieleensä. Unohtaminen pelottaa.
Rakkaus kuitenkin säilyy. Pieni pala siitä on upotettu näihin kuviin.
Viimeisiin kuviin. Jäähyväisenä. 

Kuvista suuri kiitos kuuluu Jasulle.
1

2

3

4

5

6

7

8
9
10
11
12
13
14
15
16
17

Voi Majuri. Sinua on niin ikävä. 
Kaipaan tuota höpsöyttä, tyyntä viisautta, samettista turpaa,
lämmintä puhallusta, eloisaa katsetta, syvää luottamusta. 
Tuota kaikkea, jota en saa enää takaisin. 
Helpottaako tämä ikävä koskaan?
 
 
 
  Kun lähdet sä illan tullen
paikkaan rauhaisaan
sua ystävä armas surren 
tänne jäämme me kaipaamaan.

Me tiedämme että sä lähdet
vain koska muuta et voi
ja me toivomme, että nyt sulle
taas laulu onnesta soi.

Me kanssasi riemuita saimme
ja katsella maailmaa
monta ihmettä näytit sä meille,
jotka nyt meitä lohduttaa saa.

Ja jollet sä luoksemme tulla
voi milloinkaan uudestaan
niin kuitenkin sydämissämme
sua aina me muistellaan.



sunnuntai 11. tammikuuta 2015

2014 - Viimeinen vuosi


Hieno retki täynnä oivalluksia, onnellisuutta ja iloa on ohi. 

On pelottavaa miettiä mennyttä vuotta, kun tajuaa, että kulki koko ajan pahaa aavistamatta kohti viimeistä päivää, tietämättä, liian huolettomasti. Olisiko minun pitänyt tehdä jotain toisin? Olisinko voinut nauttia enemmän? Nämä ovat kipeitä kysymyksiä, joihin en voi löytää vastauksia.

Voin palata yhteiseen aikaamme enää muistelemalla. 
Muistelen lämmöllä ja rakkaudella.

Viimeiseenkin vuoteemme oli ripoteltu onnenhippuja, jotta muistaisin myös ne hienot hetket, jotka tekevät tästä kaikesta sen kaiken surun arvoista ja suurempaa. Voin lämmöllä muistella niitä reilua seitsemää vuotta, jotka sain. Olen onnellinen, että minulla oli elämässäni viisas opettaja, rakkain ystävä, luottamuksen arvoinen pari, joka näytti aina oikean suunnan ja ajan, myös sille viimeiselle matkalleen. Olen onnellinen, että minulla oli Majuri.

Kyyneleet yrittävät nousta silmiini, kun selaan ja luen vanhoja postauksia. Useat postaukset nostavat tunteitani pintaan. Niitä tunteita, joita tunsin kirjoittaessani. Iloa, surua, hämmennystä, jännitystä, pelkoa. Elän ne päivät, viikot, kuukaudet, vuoden kuin uudelleen.

Alkuvuodesta kaikki oli niin huoletonta, suurin murhe oli sää, joka vaihteli armottomasti jäädyttäen välillä kentän aivan ratsastuskelvottomaksi. Keväällä kyllästyin jatkuvaan sään kyttäämiseen ja vaihdoimme maneesitallille. Keväällä Majurin haluttomuusongelmat alkoivat uudelleen, välillä tullen ja mennen. Kesä oli täydellistä aikaa, viimeinen kesä. Liian nopeasti tuli syksy.

Syyskuun postauksista eteenpäin lukeminen saa sydämeni tykyttämään ja pelon kuristamaan kaulaani. Kamala tunne ryömii sisälleni ja elän kauhun hetket kuin uudestaan. Postaukset nostavat pintaan sen tuskan ja pelon. Ne tunteet, jotka haluaisin unohtaa.

Meillä piti olla vielä aikaa. 
Kuka antoi luvan riistää sen ajan pois?

Tämä postaus on koottu pienistä paloista vuodelta 2014. Pienistä hetkistä ja tuntemuksista, jotka yhdessä muodostavat viimeisen vuotemme. Vuosi oli hieno, opettavainen ja jännittävä, mutta samalla se oli elämäni kamalin, raskain ja epäreiluin vuosi.

Haluan kiittää teitä kaikkia, jotka olette eläneet matkassamme viime vuoden ja olleet myös surussani mukana. Kiitos kannustuksesta, inspiroinnista, kokemuksien jaosta ja kaikesta tuesta. Kiitos osanotoistanne ja aidosta kiinnostuksestanne. Kaunein kiitos kuuluu kuitenkin pilvenreunalle. Kiitos unohtumattomasta retkestämme, Majurini. Olen pahoillani, että se loppui niin pian.



"Vuosi on alkanut aivan mahtavasti Majurin ratsastuksen suhteen 
ja olemme päässeet aikalailla normaaliin liikutusrytmiin..."  
lue koko postaus täältä.

"Kaikki mahdolliset lämmittävät keinot on kaivettu nurkista, kääriydytty vällyihin ja vedetty pipot visusti päähän. Majurin toppaloimi otettu esille ja opeteltu sulkemaan tallinovet perässä, ettei lämpö karkaa harakoille. Ihmetelty lumihuuruisia puita, askelten alla narisevaa lunta ja auringossa kimmeltäviä hiutaleita. Pakkanen on saapunut näillekin nurkille. Olen jopa hieman nauttinut siitä..."
lue koko postaus täältä.




"Luulen ja pelkään, etten koskaan tule saavuttamaan tällaista luottamussuhdetta mihinkään muuhun hevoseen. Majuri on ystävä, jonka kanssa ei tarvitse arvuutella, koska tuntee toisen niin perinpohjin..." 
lue koko postaus täältä. 




"Minulla on vahva tunne siitä, että kehityksemme junnaa paikoillaan 
ja tästä on haaste kivuta ylöspäin..."
"Arvatkaa vaan, mikä vaiva putkahti taas yhtenä päivänä esiin, kun vuokraaja ratsasti Majurilla. Pysähtely. Sisuskaluni kääntyvät ympäri kun mietinkin tuota vaivaa. Juurihan siitä päästiin..." 
lue koko postaus täältä.

"Tajusin, että Majuri ei tule perässä ja ilmalentoni päättyy väkisinkin maan kamaralle. Yritin vielä ottaa harjasta kiinni, mutta turhaahan se oli siinä vaiheessa, kun lennät aivan eri suuntaan kuin hevonen..."
lue koko postaus täältä.


 
 "Aprillipäivänä Majuri ja Dessi nousivat traileriin ja aloittivat uuden elämän toisella tallilla..."
"Täytyy vielä hehkuttaa Majuria, siinä vasta herrasmies täynnä kultaa..."
"Jos Majuri vielä tähän päälle kadottaisi pysähtelyongelmansa ja löytäisimme vihdoin uuden satulan, olisi kaikki täydellisesti. Sitä täydellistä päivää odotellessa voin vain olla tyytyväinen ja elää päivän kerrallaan maailman reippaimman hevosen kanssa..."
lue koko postaus täältä.

 "Majuri vaikuttaa kaikkeen todella tyytyväiseltä. Jopa Majurin ilme on jotenkin muuttunut ja sen silmistä huomaa, kuinka se nauttii olostaan..."
lue koko postaus täältä.

"Niinhän minä vähän ajattelinkin, että pysähtely ei ole vielä ohi... Hetken näyttää hyvältä, mutta sitten taas mennään alas ja lujaa. Tämä on niin outoa oireilua, että menen jo aivan sekaisin. Oireissa ei ole päätä eikä häntää ja ne katoavat yllättäen ja tulevat taas yhtä yllättäen takaisin..." 
lue koko postaus täältä.



"Voisinko jo unohtaa Majurin kanssa olleet ongelmat? Tunne sanoo kyllä, järki käskee hillitsemään iloni. Kaikki voi hetkessä palata takaisin siihen huoleen ja repiä minusta sen ilon irti. Ja se sattuu. Se syö minua pala kerrallaan..."
 lue koko postaus täältä


 "Ehkä joskus vain tarvitsee pientä vastoinkäymistä, tönäisyä, että asiat lähtevät taas etenemään. Majuri on ollut todella mukava ratsastaa, kivan energinen ja motivoitunut..."
lue koko postaus täältä.

"En uskalla antaa itselleni lupaa olla tyytyväinen ja onnellinen tilanteeseen, vaan olen vainoharhainen. Pienikin muutos Majurin käytöksessä tai liikkumisessa saa minut epäilemään ja pelkäämään, että Majuri on taas kipeä..."
lue koko postaus täältä.



 "Maanantaina Majuri sai siis allergisen reaktion ilmeisesti ampiaisen pistosta. Majurin pää ja etujalat turposivat ja kaulasta löytyi patti, johon ötökkä oli luultavasti pistänyt..."
lue koko postaus täältä.

"Jokin tuntui napsahtavan paikoilleen, sain pohkeet pitkästä aikaa oikeasti läpi, Majurin herkäksi avuille ja ratsastus oli todella miellyttävää..."
lue koko postaus täältä.

"Siitä lihaksettomasta luukasasta on jäljellä enää muisto vain, sen verran komealta Majuri näyttää tällä hetkellä..."
lue koko postaus täältä.



"Meillä oli tässä kaksi todella ihanaa ja "helppoa" kuukautta, jonka jälkeen eteemme tuli seuraava ongelma ratkottavaksi..."
lue koko postaus täältä.

"Juoksuttelu, taluttelu, kevyempi ratsastelu ja maastoilu täyttävät päivämme ja hinku kunnon ratsasteluun kasvaa kasvamistaan..." 
lue koko postaus täältä.




"Huomaan heti, että kaikki ei ole normaalisti..."
lue koko postaus täältä.

"Minua pelottaa. Pelko kulkee vierelläni synkän varjon lailla. Ensimmäistä kertaa ikinä pelkoni on liian aiheellista ja painajaiseni tuskaisen todellisia. En halua niiden käyvän toteen. En vielä..."
lue koko postaus täältä.

"Se tunne, kun elämäni pisimmän viikon jälkeen puhelimeni soi. Kun nielaisen ennen kuin vastaan. Kun kuuntelen sydän tykyttäen eläinlääkäriä. Kun kuulen hymyn hänen äänessään ja mietin onko se hyvä merkki..."
lue koko postaus täältä.

"Majurin lopetus on tällä hetkellä toinen vaihtoehtoni. Seuraava vaihtoehtoni. Viimeinen vaihtoehtoni, jos nämä keinot eivät tepsi. Tämä ajatus saa minut voimaan pahoin..."
lue koko postaus täältä.




"Itsekin yritän unohtaa kaiken pahan olemassaolon, vaikka tietenkin päivittäin yli 40 pillerin annostelu sen viimeistään mieleeni palauttaa..."
lue koko postaus täältä.

"Ratsastaessa Majuri on ollut huomattavasti parempi ja reippaampi kuin ennen klinikkakäyntejä, joten ehkä jotain hyvää on edes tapahtunut..."
lue koko postaus täältä.




"Majurin kunto meni huonommaksi lääkekuurin loputtua..."
lue koko postaus täältä




"Silittelin Majurin ikiuneen. Se oli kaunis ja erittäin rauhallinen viimeinen hetki. Majuri nukahti ja pian se jo laukkasi paremmassa paikassa, ilman inhottavia mahakipuja. Paikassa, jossa se saa ahmia heinää tulematta ähkyyn, oikeassa ahmatin paratiisissa siis..."
lue koko postaus täältä

"En voi enää koskaan palata Majurin luokse, kuulla sen hörähdystä tai kimeää hirnahdusta, heinän rouskutusta, tuttua öhinää tai vaativaa töminää. Vielä hetki sitten minulla oli karvakorvani. Nyt minulla on hevoseni enää vain muistoissani. Toivon, etteivät ne haalistuisi..."
  lue koko postaus täältä.


Viime vuonna kirjoitin näihin aikoihin tavoitteitani vuodelle 2014. Toivoin lyhyesti terveyttä ja hyviä hetkiä ilman vastoinkäymisiä ja murheita. Halusin, että säät ja olosuhteet sallisivat paremman treenaamisen ja että löytäisimme sopivan koulusatulan. Toivoin, että Majuri porskuttaa vielä pitkään arjessani mukana. Otamme vastaan sen, mitä eteen tulee ja jatkamme kohti uusia seikkailuja. Majurilla on vielä paljon annettavaa ja opetettavaa minulle ja tahdon kokea ne hetket. Niin hyvät kuin vaikeatkin. Yhdessä oman, rakkaimman hevoseni kanssa.

Jokin muutti toiveeni tyhjiksi ja arvottomiksi. Toiveistani suurin ei toteutunut ja aivan kuin kohtalo olisi kirjoittanut tarinamme päinvastaiseksi toiveideni kanssa. Miksi Majurin aika tuli jo nyt, miksi? En minä sitä tahtonut.

Minusta tuntuu vaikealta, tyhjältä, typerältä, miettiä tavoitteita vuodelle 2015. Tuntuu, ettei enää ole mitään tavoittelemisen arvoista, kun se olennaisin puuttuu. Kenen kanssa minä unelmiani tavoittelisin? Se on toiveeni. Löytää uusi hevosystävä, jolle voin antaa rakkauttani ja aikaani ja jonka kanssa lähteä rakentamaan yhteistä polkua eteenpäin. Uskallan toivoa, että vuodella 2015 olisi minulle jotain hyvää annettavaa tämän surun jälkeen.

Aina toiveilla ei ole tapana toteutua. Aina kaikki ei ole kiinni uskosta, lujuudesta ja yrittämisestä. Joskus kohtalo vain sanelee väärin, joskus se taas potkaisee sinua onnella. Tulevaisuutta ei voi ennustaa tai siihen ei aina pysty vaikuttamaan.

Kaikki voi muuttua. Arvaamattomasti. Hetkessä.