lauantai 28. marraskuuta 2015

Just Perfect


Just Perfect. Se oli kuulemma nimi, joka Majurille piti antaa.

Vuodesta 2007 tähän päivään asti olen kuullut Majurista vain niitä surullisempia tarinoita. Nähnyt vain muutaman kuvan sen pimennossa olleesta menneisyydestä. Nyt sain kuitenkin aivan ihanan, sanotaanko lahjan, Majurista. Sain kuulla ihania muistoja siitä ja posti toi mukanaan kirjeen, joka sisälsi varsakuvia Majurista. Tuosta kiertolaisesta, josta en uskonut koskaan enää saavani tietää sen enempää.

Tiedättekö kuinka paljon mieltäni lämmitti?

Mieltäni lämmitti kuulla, että Majuri oli rakastettu varsa. Kuulemma eloisa ja villi, sellainen pilke silmäkulmassaan, juuri sellainen kuin Majuri olikin. Hyvä ja nöyrä kärryjen edessä, sellainenhan Majuri oli ratsaillakin. Olen niin onnellinen, kiitollinen, kun sain kuulla Majurin olleen rakastettu. Aivan kuin se oli meilläkin.


Mutta kun näin varsakuvat, olin pakahtua. 
Rakas Majuri, se tuttu velmu ilme naamallaan.

Vihdoin näin ja kuulin, millainen Majuri oli ollut silloin kun kaikki oli ollut vielä hyvin. Lempeä katse silmissään, se sama mikä sille palautui loppuvuosinaan. Sama mikä sillä oli tästä maailmasta lähtiessään. Ruskeaa samettiturvassaan, samaa ruskeaa, samassa kohtaa kuin isonakin. Ihana, suloinen, veikeä varsa.


Voi kunpa olisin päässyt näkemään tuon pikku-Majurin.

Valloittava varsa, jonka nimeksi piti tulla Just Perfect. Se olisikin ollut täydellinen nimi Majurille. Majurista ei kuitenkaan tullut Justia, vaan se sai lopulta nimensä toisen ihanan Majuri-hevosen mukaan. Olenkin aina välillä miettinyt, mistä Majuri oli mahtanut nimensä saada, aivan kuten olen mietiskellyt, miltä Majuri on mahtanut varsana näyttää. Kysymyksiä, joihin en uskonut koskaan saavani vastauksia. Joten voitte varmasti kuvitella kuinka ihana yllätys tämä oli.


Just Perfect. Sellainen Majuri oli. Varsasta lähtien.

lauantai 21. marraskuuta 2015

Turhautunut

Taas on todettava, että pessimisti ei pettyisi. 
Ehkä minunkin on siis jo aika ryhtyä pessimistiksi.


Tuntui, että koko viime viikon pidätin hengitystäni ja keikuin veitsenterällä. Eläinlääkärin ohjeistuksen mukaan jatkettiin vielä psyllium-kuuria, koska oireet olivat niin selkeästi hiekkaoireita ja lisättiin mukaan vielä Antepsin suojaamaan mahaa. Oireet kuitenkin voivat jopa pahentua kuurin aikana hiekan lähtiessä poistumaan, joten sen aikana en uskaltanut vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen. Paitsi, että hiekka tosiaan tuntui lähteneen liikkeelle, sen verran kiukkuinen otus joinain päivinä oli minua vastassa.

Viime viikko olikin sitten ratkaisujen aika. Psyllium-kuuri loppui maanantaina, Antepsin torstaina ja olin asettanut rajan, että perjantaina täytyisi näyttää jo paremmalta. Rukouksiini vastattiin, koska Jaska oli viime viikonloppuna ja sen jälkeen ellei täysin, niin ainakin melkein oma itsensä ja ratsastaessakaan ei ollut enää tietoakaan haluttomuudesta tai muista ongelmista. Kaikki näytti hyvältä. Olin helpottunut.

Postauksen kuvat elokuulta © Jasu/Jenni
Vaikka kuinka koputtelin puuta ajatuksissani, tuntuu joku lukeneen ne ja kääntäneen taas tilanteen päälaelleen. Jaska nimittäin arkoo taas mahaansa. Ei läheskään niin rajusti kuin aikaisemmin, mutta oire on kuitenkin nyt tullut jossain määrin takaisin. Oloni on turhautunut ja lannistettu. Miksi uskottelin itselleni, että kaikki on hyvin, kun pudotuksesta tuli sen myötä taas astetta korkeampi?

Kun eläinlääkäri tuli muutenkin tällä viikolla rokottamaan Jaskan, kuunteli hän samalla myös mahan. Äänet kuulostivat normaaleilta ja hän antoi ohjeeksi syöttää vielä yhden kuurin psylliumia. Hänen mielestään klinikalle ei ole vielä syytä hoppuilla, yritetään siis vielä kerran. Jaska on kuitenkin ollut nyt huomattavasti parempi kuin ennen psylliumia ja liikkuukin jo mielellään ja innoissaan sekä reagoi positiivisesti kuuriin, joten ehkä kuuri ei vain ollut tarpeeksi pitkä? Näin haluan uskotella itselleni, mutta minulla on sellainen kutina, että valehtelen. Enkä pääse siitä kutinasta eroon.




lauantai 7. marraskuuta 2015

Uusi tyylikkäämpi banneri

Yritin kaksi kuukautta totutella edelliseen banneriin. Siinä onnistumatta. 

En oppinut koskaan edellisestä bannerista kunnolla pitämään ja pienet asiat siinä alkoivat ärsyttämään minua päivä päivältä enemmän. Lisäksi minulla oli jo jonkun aikaa kytenyt ajatuksissani idea, jolla halusin seuraavan bannerini tehdä. Nyt vihdoinkin pääsin tuumasta toimeen ja tässä on tulos. Uusi banneri tuntuu heti paljon enemmän omanlaiselta, vaikkei ideani aivan täysin toteutunutkaan.

Uusi banneri

Halusin uuden bannerin olevan hillitympi ja tyylikkäämpi kuin edeltäjänsä. Väriksi halusin ruskeaa, mutta ennemmin tällaista harmaanruskeaa kuin edellisen bannerin oranssista. Ajatuksissa oli, että olisin yhdistänyt siihen vielä tummansinistä, mutta värimaailma toimi mielestäni paremmin pelkästään tällä ruskealla. Ehkä vähän ankea, muttei ainakaan pompi silmille.

Vanha banneri
 

Mitä mieltä te olette?


sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Ei iloa ilman murhetta

Ahdistaa, pelottaa, stressaa.

Minun ei tekisi mieli kirjoittaa. Kirjoittamalla kaikesta tulee niin todellista. Haluaisin vain vajota sinne suloiseen toiveuneen ja herätä. Huomata tämän olleen vain ilkeää painajaista. Mutta tämä on totta, ja totuus lannistaa minut ja potkaisee takaisin sinne vuoden takaiseen kärsimykseen. Jouduinko minä nyt uusintaotteluun?


Olin viime viikolla vielä kirjoittamassa siitä, kuinka onnellinen olen, kun minulla on tänä syksynä terve hevonen. Kuinka hyvin asiani ovat, eikä minun tarvitse kantaa huolta juuri mistään. Minun olisi täytynyt vähintään koputtaa puuta, kun edes ajattelin kirjoittavani terveestä hevosesta.

Koska eihän Jaska ollutkaan enää terve, kun tallille pääsin.

Kaikki pienet asiat viimeisen viikon tai kahden, ehkä osittain muutamankin viikon ajalta, tuntuvat nyt loksahtavan paikoilleen. Jaskan huonontunut ratsastettavuus ja selätön liikkuminen, avuille kuuroutuminen ja alta juokseminen, huonolta tuntunut laukka, silloin tällöin ripulointi, pienen pieni lisääntynyt äreys ja hermostuneisuus, säpsyily, kuolaimen pureskelu, ehkä hieman pinkeä maha, satulavyön laitossa satunnainen luimistelu ja maan "nuohoaminen". Onhan näitä, kun oikein alkaa miettimään.

Nämä ovat sellaisia pieniä asioita, joita en ollut osannut yhdistää toisiinsa ja jotka ovat tulleet ja menneet. Ratsastusongelmien ajattelin liittyvän satulaan, sillä ilman satulaa ei ongelmia tuntunut olevan. Voi olla, että satulassakin on (taas...) vikaa tai sitten Jaskan maha on ollut kipeänä ja se on kipeyttänyt myös selkää. Joka tapauksessa heräsin todellisuuteen viime viikolla, torstai-iltana.

Jaska ei yhtäkkiä pitänyt yhtään sen mahaan koskemisesta. Potkaisi takajaloillaan kiukkuisesti mahaansa. Hälytyskellot alkoivat heti soida ja ensiajatukseni oli, että sillä pukkaa ähkyä päälle. Tarkemmin ajateltuamme oireet olivat kuitenkin ennemminkin hiekkaoireita, koska Jaska ei ollut muuten kivuliaan oloinen. Vain mahaan koskeminen ärsytti. Pienet ajatuslamput alkoivat syttyä pääni yläpuolella, kun kaikelle viimeaikaiselle alkoi löytyä syy.


Jaska olikin nyt reilun viikon psylliumkuurilla, mutta se ei nyt kuitenkaan tunnu auttaneen tarpeeksi. Huomenna soitan uudelleen eläinlääkärille ja toivon, ettemme joutuisi lähtemään klinikalle. Muutenhan siinä ei olisi minkäänlaista ongelmaa, mutta sisuskaluni tekevät voltin jo pelkästä ajatuksesta, että kevään traileri-tapaturma toistuisi. Emme ole vielä valmiita siihen koitokseen, mutta se saattaa olla vielä edessä.

Huomaan, että minusta on tullut ihan kamala stressaaja Majurin kanssa viime syksynä käydyn taistelun jälkeen. Olen nyt tämän Jaskan tilanteen takia menettänyt yöuneni, stressannut valtavasti ja minua on ahdistanut. Viime syksy on palannut mieleeni painajaisina ja mietin jo, että nytkö se historia toistaa itseään. Mitä jos tässäkin käy huonosti? Ahdistun ajatuksesta, että Jaskallakin todetaan jokin parantumaton vaiva. Pelkään joutuvani luopumaan taas.

Ei auta, että ajattelen tämän olevan pieni vaiva Majurilla olleiden vaivojen rinnalla. Se on varmasti totta, mutta mieleni tekee minulle kepposet ja alkaa suurentelemaan asioita. Muistuttaa viime syksystä, enkä enää voi ajatella positiivisesti. Olen jopa itse yllättynyt, kuinka maihin tämä tapaus mieleni saa. En löydä itsestäni nyt yhtään tarmoa, vaan tunnun jo luovuttaneen ja ajattelen vain pahimmat vaihtoehdot läpi. Olinko liian onnellinen, menikö minulla liian hyvin? Enkö olisi saanut riemuita? Näinkö se ilo nyt kostetaan?

Toivon, että voisin pian lukea tätä tekstiä ja hymyillä omalle hysterialleni. Ajatella, että selvisimmepä pienellä murheella. Pieni ääni sisälläni kuitenkin kuiskii, ettei tämä tule olemaan helppo taistelu. Se sanoo, että tulen saamaan iskuja ja minut lyödään maahan.

Onko se kokemuksen ääni? Vai kenties pelon tai järjen ääni? 
En tiedä, mutta toivon sen olevan väärässä.