Ei iloa ilman murhetta

Ahdistaa, pelottaa, stressaa.

Minun ei tekisi mieli kirjoittaa. Kirjoittamalla kaikesta tulee niin todellista. Haluaisin vain vajota sinne suloiseen toiveuneen ja herätä. Huomata tämän olleen vain ilkeää painajaista. Mutta tämä on totta, ja totuus lannistaa minut ja potkaisee takaisin sinne vuoden takaiseen kärsimykseen. Jouduinko minä nyt uusintaotteluun?

Olin viime viikolla vielä kirjoittamassa siitä, kuinka onnellinen olen, kun minulla on tänä syksynä terve hevonen. Kuinka hyvin asiani ovat, eikä minun tarvitse kantaa huolta juuri mistään. Minun olisi täytynyt vähintään koputtaa puuta, kun edes ajattelin kirjoittavani terveestä hevosesta.

Koska eihän Jaska ollutkaan enää terve, kun tallille pääsin.

Kaikki pienet asiat viimeisen viikon tai kahden, ehkä osittain muutamankin viikon ajalta, tuntuvat nyt loksahtavan paikoilleen. Jaskan huonontunut ratsastettavuus ja selätön liikkuminen, avuille kuuroutuminen ja alta juokseminen, huonolta tuntunut laukka, silloin tällöin ripulointi, pienen pieni lisääntynyt äreys ja hermostuneisuus, säpsyily, kuolaimen pureskelu, ehkä hieman pinkeä maha, satulavyön laitossa satunnainen luimistelu ja maan "nuohoaminen". Onhan näitä, kun oikein alkaa miettimään.

Nämä ovat sellaisia pieniä asioita, joita en ollut osannut yhdistää toisiinsa ja jotka ovat tulleet ja menneet. Ratsastusongelmien ajattelin liittyvän satulaan, sillä ilman satulaa ei ongelmia tuntunut olevan. Voi olla, että satulassakin on (taas...) vikaa tai sitten Jaskan maha on ollut kipeänä ja se on kipeyttänyt myös selkää. Joka tapauksessa heräsin todellisuuteen viime viikolla, torstai-iltana.

Jaska ei yhtäkkiä pitänyt yhtään sen mahaan koskemisesta. Potkaisi takajaloillaan kiukkuisesti mahaansa. Hälytyskellot alkoivat heti soida ja ensiajatukseni oli, että sillä pukkaa ähkyä päälle. Tarkemmin ajateltuamme oireet olivat kuitenkin ennemminkin hiekkaoireita, koska Jaska ei ollut muuten kivuliaan oloinen. Vain mahaan koskeminen ärsytti. Pienet ajatuslamput alkoivat syttyä pääni yläpuolella, kun kaikelle viimeaikaiselle alkoi löytyä syy.

Jaska olikin nyt reilun viikon psylliumkuurilla, mutta se ei nyt kuitenkaan tunnu auttaneen tarpeeksi. Huomenna soitan uudelleen eläinlääkärille ja toivon, ettemme joutuisi lähtemään klinikalle. Muutenhan siinä ei olisi minkäänlaista ongelmaa, mutta sisuskaluni tekevät voltin jo pelkästä ajatuksesta, että kevään traileri-tapaturma toistuisi. Emme ole vielä valmiita siihen koitokseen, mutta se saattaa olla vielä edessä.

Huomaan, että minusta on tullut ihan kamala stressaaja Majurin kanssa viime syksynä käydyn taistelun jälkeen. Olen nyt tämän Jaskan tilanteen takia menettänyt yöuneni, stressannut valtavasti ja minua on ahdistanut. Viime syksy on palannut mieleeni painajaisina ja mietin jo, että nytkö se historia toistaa itseään. Mitä jos tässäkin käy huonosti? Ahdistun ajatuksesta, että Jaskallakin todetaan jokin parantumaton vaiva. Pelkään joutuvani luopumaan taas.

Ei auta, että ajattelen tämän olevan pieni vaiva Majurilla olleiden vaivojen rinnalla. Se on varmasti totta, mutta mieleni tekee minulle kepposet ja alkaa suurentelemaan asioita. Muistuttaa viime syksystä, enkä enää voi ajatella positiivisesti. Olen jopa itse yllättynyt, kuinka maihin tämä tapaus mieleni saa. En löydä itsestäni nyt yhtään tarmoa, vaan tunnun jo luovuttaneen ja ajattelen vain pahimmat vaihtoehdot läpi. Olinko liian onnellinen, menikö minulla liian hyvin? Enkö olisi saanut riemuita? Näinkö se ilo nyt kostetaan?

Toivon, että voisin pian lukea tätä tekstiä ja hymyillä omalle hysterialleni. Ajatella, että selvisimmepä pienellä murheella. Pieni ääni sisälläni kuitenkin kuiskii, ettei tämä tule olemaan helppo taistelu. Se sanoo, että tulen saamaan iskuja ja minut lyödään maahan.

Onko se kokemuksen ääni? Vai kenties pelon tai järjen ääni? 
En tiedä, mutta toivon sen olevan väärässä.