Vuosi yhdessä

Kaunis musta hevonen kävelee ryhdikkäänä, uljaana eteeni. Lempeät ja kiltit silmät ovat täynnä elämää. Hevonen on kiinnostunut ja utelias. Läsnäoleva.

Se oli Jaska, kun ensimmäisen kerran kohtasimme. Kyllähän minä jo silloin aavistin, että se on menoa nyt. Jaska oli täydellinen. Siinä oli jotain niin kiehtovaa, että seuraavat päivät ajattelin vain tuota hevosta. Yritin ajatella järjellä, mutta Jaskan lempeät silmät olivat jo lumonneet minut.

Minun on pakko saada se hevonen, ei tule parempaa vastaan. Se on juuri täydellinen minulle. Näin toitotin kaikille, jotka esittivät vastalauseen tai yrittivät puhua minulle järjen äänellä. Tunsin, että tämä hevonen on se. Tämä hevonen on minulle tarkoitettu. Vaikka olin katsellut lukuisia myynti-ilmoituksia ja ihaillut toinen toistaan upeampia hevosia, ei mikään ollut vielä tuntunut siltä, kun Jaska tuntui. Niin varmalta.

Muut hevoset olivat hienoja, ihan kivoja ja ehkä olisivat olleet jopa järkevämpiä ostoksia kuin Jaska, mutta Jaskassa oli jotain, mikä iski minuun. Iski niin lujasti, että tasan vuosi sitten, 28.1.2015 minusta tuli jälleen hevosenomistaja.

Vuosi on kulunut äärettömän nopeasti ja se on ollut antoisa, jännittävä ja oivalluksia täynnä. Olen oppinut vuoden aikana enemmän kuin osasin odottaa, mennyt valovuoden eteenpäin taitojeni ja tietojeni kanssa ja ruostekin on ainakin osittain jo rapissut pois päältäni. Motivaationi on ääretön ja olen aina vain varmempi, että Jaska, pieni heräteostokseni, oli nappivalinta. Olen kiitollinen myös itselleni siitä, että uskalsin luottaa tunteeseen ja ottaa askeleen tuntemattomaan.

Kohdallemme on osunut myös epäonnea, mutta tällä hetkellä ne asiat tuntuvat niin pieniltä tämän onnellisuuden ja tyytyväisyyden keskellä. Alkutaipaleemme oli, näin jälkikäteen ajateltuna, melko haparoivaa ja haastavaa. En ole varma, mistä sain sen päättäväisyyden ja kuinka uskalsin tarttua niin suureen haasteeseen. Minä tahdoin, ja tahdon vieläkin, onnistua Jaskan kanssa. Enkä anna periksi.

Olen elänyt, niin ilossa kuin surussa. Ja se tekee minusta onnellisen. Elävän.

Vuoden aikana putosin Jaskalta yhteensä kuusi kertaa. En tiedä mistä revin sen sisun purra hampaat yhteen ja nousta aina uudelleen selkään, vaikka välillä tunsin oloni niin surkeaksi. Mistä sain tarmoa yrittää uudelleen? Ehkä juju on siinä, etten suostunut luovuttamaan. En ollut ostanut Jaskaa heittääkseni hanskoja tiskiin heti pienen haasteen edessä.

Toisinaan, kun olen tuntenut itseni riittämättömäksi hevoselleni, olen kysynyt itseltäni onko tässä mitään järkeä? Nyt voin rehellisesti sanoa, että ne turhautumiset, kaikki huonot ajat ja epätoivo kannattivat. Sillä nyt voin vastata itselleni tässä todellakin on järkeä.

Järkevin vaihtoehto ei aina ole se oikea. 

Sillä ilman järjettömyyttä, minulla ei olisi Jaskaa, kultakimpalettani.