Meillä on aikaa vielä

Viimeisen reilun viikon aikana olen joutunut miettimään tilannetta, ettei Majuria enää olisi. Olen joutunut miettimään mitä tekisin, jos selviäisi, ettei Majuri elä enää pitkään. Olen pystynyt ainoastaan rukoilemaan, että kaikki olisi paremmin kuin miltä kuulostaa. Olen toivonut, että tämä olisi vain pahaa unta. Kerta toisensa jälkeen olen herännyt synkkään todellisuuteen.

Tiedättekö minkälainen on se tunne, kun yli viikon piinaavan, tuskaisen ja stressaavan odottelun jälkeen saan kuulla uutiset. Uutiset, jotka saattavat rusentaa minun maailmani tai antaa toivoa. Se tunne, kun elämäni pisimmän viikon jälkeen puhelimeni soi. Kun nielaisen ennen kuin vastaan. Kun kuuntelen sydän tykyttäen eläinlääkäriä. Kun kuulen hymyn hänen äänessään ja mietin onko se hyvä merkki.

Se hetki. Se tunne, kun kuulen hyviä uutisia. Kuulen hyviä uutisia, vaikka olin jo valmistautunut kaikkeen mahdolliseen, kannoin harteillani painavan lastin murhetta ja ikävää ja kuolema kävi jo soittelemassa hälytyskellojaan. Se hetki, kun hyvät uutiset kantautuvat korviini ja helpotuksen luja aalto vyöryy ylitseni. Se hetki on jotain mitä ei pysty kuvailemaan.

Meille annettiin toivoa. Ehkä me selvitäänkin tästä. Ainakin meillä on mahdollisuus selvitä. Se tieto on kultaakin arvokkaampi. Se tieto saa minut hymyilemään aidosti. Ja se hymy tulee suoraan sydämestä.

Koepaloista otettujen testien mukaan kyse on hyvälaatuisesta limakalvon liikakasvusta ja syöpäsoluja ei ole. Yleensä tilanne saadaan rauhoittumaan lääkkeillä, joita Majurille nyt syötetään ja parhaimmassa tapauksessa liikakasvut poistuvat kokonaan. Parin viikon päästä olevassa kontrollitähystyksessä nähdään kuinka nämä liikakasvut ovat reagoineet lääkkeeseen. Toivotaan, että lääkkeet tehoaisivat parhaalla mahdollisella tavalla!

Pelko kulkee vierelläni

Lapsellisesti olen aina ajatellut, että minulla olisi Majuri ikuisesti luonani. Tietenkin olen tiennyt, että jonain päivänä hyvästien hetki tulee, mutten ole koskaan sisäistänyt tai halunnut ajatella sitä. Me ollaan selvitty aina kaikesta. Miten mikään voisi meitä enää erottaa?

Kuolema voi. Kuolema voi tulla ja ottaa sen mitä rakastan paljon. Aivan liian paljon. Tämä totuus on iskenyt minua viime päivinä lujaa. Epätietoisuus ja pelko kuiskivat korvaani sanoja, joita en haluaisi kuulla. Totuus tekee kipeää. En haluaisi uskoa sitä.

Yritän nauttia jokaisesta hetkestä ja painaa mieleeni jokaisen pienenkin yksityiskohdan. Miltä Majuri näyttää, miltä sen karva tuntuu, miten se kävelee ja miten se rouskuttaa heinää. Pystyn nyt täsmälleen muistamaan kaiken, mutta pelkään unohtavani. En halua unohtaa, enkä ole valmis jättämään hyvästejä. En vain ole. Miten voi valmistautua menettämään rakkaansa. Miten se olisi edes mahdollista?

Jos tässä käy huonosti, tulee suru repimään minut palasiksi. Elämä opettaa ja minä olen oppinut, ettei mitään minkä voi menettää, saisi rakastaa niin paljon. Suru on rakkauden hinta ja jonain päivänä minä tulen maksamaan kovan hinnan.

Minua pelottaa. Pelko kulkee vierelläni synkän varjon lailla. Ensimmäistä kertaa ikinä pelkoni on liian aiheellista ja painajaiseni tuskaisen todellisia. En halua niiden käyvän toteen. En vielä.

Majurin tilanteesta ei ole uutta tietoa. Ensi viikon alussa saan toivon mukaan vastauksia, jotta tämä tuskainen odottelu ja epätietoisuus loppuvat. Olen toiveikas, mutta samalla sisälläni myllertää paha aavistus. Entä jos mitään ei ole enää tehtävissä? En kestä edes ajatella sitä.
 

Klinikalla vietetty yö ja pahoja uutisia

Kello on jotain seitsemän ja kahdeksan välillä sunnuntai-iltana. Teen Majurin ruuan valmiiksi, otan varusteet esille ja lähden hakemaan Majuria laitumelta. Minut nähdessään Majuri hirnuu, kävelee rivakasti portille ja jää odottamaan. Hörisee vielä, kun tulen lähemmäs porttia. Outoa, ei Majuri yleensä niin tee. Pieni paha aavistus nousee kurkkuuni.

Huomaan heti, että kaikki ei ole normaalisti. Majurin pää on turvonnut leuan alta ja poskesta, se on rauhaton ja tiputtelee ruokaklimppejä suustaan. Se ei tee kakkaa karsinassa odotellessaan. Päivystävä eläinlääkäri epäilee hampaissa olevan jotain. Se vaatii kiireellistä hoitoa, joten lähdemme viemään Majuria klinikalle yhdeksältä illalla.

Peräsuoli tutkitaan tukosten varalta ennen rauhoittavaa. Ei tukosta, uloste näyttää hyvältä ja suoli on pehmeä. Majurilta otetaan verikoe ja sille annetaan rauhoittavaa hampaiden tutkimista varten. Hampaista ei yllättäen löydy mitään muuta kuin pienen pieni raspausta vaativa koukku. Verikokeista selviää, että suolistossa on jotain ongelmaa ja Majurin keho on hieman kuivunut.

Majurin suoli ultrataan. Ultrakuvissa näkyy paksusuolessa todella lievää tulehdusta ja nestettä. Eläinlääkäri ei osaa sanoa, onko kyseessä krooninen juttu, joka vain tuli nyt sattumalta esille vai onko kyseessä akuutti tilanne. Majuri letkutetaan nenämahaletkulla. Eläinlääkäri suosittelee jättämään Majurin yöksi tarkkailuun ja letkutukseen, jos verikokeissa näkyvä suolistoon liittyvä arvo onkin akuutti. Majuri jää klinikalle.

Yöllä Majuri on kakannut normaalisti ja ollut normaalin oloinen. Veriarvoissa matalalla ollut arvo on kuitenkin laskenut entisestään. Majurilta otetaan matonäyte ja mahalaukku tähystetään. Ensimmäinen mahalaukun tähystysyritys menee pieleen, koska Majurilla on paastosta huolimatta vielä paljon heinää vatsassa. Majuri letkutetaan ja sitten odotellaan.

Seuraavalla tähystysyrityksellä nähdään koko vatsalaukku. Tulokset ovat odottamattomat. Lähdimme viemään Majuria klinikalle turvotuksen takia ja tulimme takaisin mahalaukussa olevan kasvaimen kanssa. Nyt odotellaan tietoa, onko kyseessä hyvän- vai pahanlaatuinen muutos. Hoito aloitettiin mahahaavalääkityksellä ja kolmen viikon päästä on kontrollikäynti. Siihen mennessä madotan Majurin ja saan tulokset kasvaimen laadusta. En voi muuta kuin toivoa, että tulokset olisivat hyviä ja kasvain olisi hoidettavissa. Nyt sitä alkaa arvostamaan niitä pieniäkin hetkiä, jotka on Majurin kanssa viettänyt. Toivon sydämestäni, että niitä olisi vielä edessäpäin.