Tasan vuosi sitten

Tasan vuosi sitten oli elämäni kamalin ja vaikein päivä. 

Tasan vuosi sitten menetin Majurini. 

Huutava sydän, jota vastaan täytyi taistella. Musertuminen ja yhtäaikainen helpotus ystävän puolesta. Tunteet, jotka repivät eri suuntiin. Ja siinä keskellä yritin pitää itseni kasassa, olla meistä se rohkeampi. Ei minun kuitenkaan tarvinnut. Majuri kulki rinnallani loppuun saakka, tällä kertaa rohkeampana ja varmempana kuin minä. Oli minun vuoroni olla se, joka pelkää.

Jollain tavalla olen saanut kerättyä itseäni takaisin kasaan tämän vuoden aikana. Osa sirpaleista on kuitenkin nousseet tuulen mukana, lähteneet sinne missä ystäväni nyt on. Sinne, missä Majuri laukkailee ja mitä luultavimmin myös enimmäkseen laiskottelee. Syö itsensä kylläiseksi, ja maha ei koskaan tule kipeäksi. Ei enää koskaan.

Menetin paljon sinä päivänä. Mutta se paljous, tuo hevonen, jätti itsestään myös niin valtavasti. Paljon tarinoita, eläviä muistoja, oppeja. Majuri oli hevonen, joka oli varustettu itseään suuremmalla sydämellä ja valtavalla persoonalla. Hevonen, joka antoi anteeksi enemmän, kuin sen olisi tarvinnut. Hevonen, joka jätti myös kiitollisuuden. Kiitollisuuden siitä, että minä sain olla Majurin oma ihminen, oppilas ja ystävä.

Ei tule toista Majurin kaltaista.

Majuri kulkee ajatuksissani yhä päivittäin. Ikävänä, kaipuuna, kiitollisuutena ja muistoina. Joskus kaipaus on niin kovaa, että se musertaa minut kyyneliin. Joskus pystyn vain hymyilemään ihanille muistoille. Välillä tuntuu, että se kaikki oli vain satumaista unta. Unta, jossa omistin erityisen hevosen. Hevosen, joka jätti sydämeeni erityisen jäljen. Ikuisen jäljen.

Elämäni hevonen, Majuri
28.6.1996 - 2.12.2014

Kiitos, että sain elää kanssasi ♥