Huono voi kääntyä hyväksi

Postauksen kuvituksena reilun viikon takaisia Iinan ottamia juoksuttelukuvia.

Olin valmistautunut ratsastamaan tässä yhtenä päivänä sänkkärillä.

Ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Ensimmäistä kertaa Jaskalla.

Hihkuin intoa.

Kun pistin nenäni ulos ovesta, alkoi tihkuttaa.

Suunnitelmat kastuivat pilalle niiden pisaroiden mukana.

Mieli synkkeni kuin taivas, joka pilaili kanssani.

Ei huvittanut. 

Ropina ja vesipisaroiden tipahtelu kasvoilleni kertoi, 
ettei sää anna periksi.

Se voitti tämän erän.

Päätin juoksuttaa Jaskan.

Puin ponille suojat jalkoihin. Nappasin suitset naulasta mukaani.

Sain vängätä suitsien laitosta. Jaska oli sellaisella tuulella.

Mikä vain olisi ollut ponin mielestä mielenkiintoisempaa.

Sade vain yltyi.

Huokaisin ja vedin hupun päähäni. 

Jaskan innostus oli lähellä nollaa. 
Jalat nousivat maasta nipin napin.

Voivottelin hiljaa mielessäni. 

Jaska ei juurikaan jaksanut innostua edes laukoista.

Toisaalta, se laukkasi oikeastaan mukavan rauhallisesti.

Ja kun kentältä vapautui tilaa, laajensin ympyrää.

Pyysin Jaskaa venyttämään raviaan oikein isoksi.

Ja askel venyi, venyi ja venyi.

Askeleiden kasvaessa, kasvoi myös ponini ylpeys. 

Se tuntui kysyvän Ai näin? Kyllä minä osaan. 

Sain hevoseni syttymään.

Jaskan liikkumisen katseleminen oli kuin piristysruiske.
Päivä kääntyikin hetkessä paremmaksi.

Pääsin kehumaan Jaskaa vuolaasti, eikä ponikaan tuntunut enää kiukuttelevalta kakaralta. 

Jopa sade laantui hieman.

Tein oivalluksen.

Parasta on nimittäin se, kun voi katsoa hevostaan ja tuntea lämpöä vesisateessakin. 

Tuntea sen pienen äänen sisällään sanovan vau.