Toivonkipinä

Hetkeksi aika on kuin seisahtunut.

Päivät kyllä kulkevat eteenpäin, mutta kaikki minussa tuntuu pysähtyneen.

Ympärillä kukat avaavat nuput, sitten kukkivat.

Minä odotan, en muutu miksikään.

Leijailen tässä hetkessä, tietämättä mihin olen menossa.

Tunnen kaiken, mutta katselen vain vierestä. 

En saa kiinni mistään pysyvästä, pelko repii minut kauemmas.

Takerrun sinuun lujasti, en päästä irti.

En uskalla liikahtaa, en saa hengähtää.
Etten puhalla sitä pois.
Pieni pysäyttävä hetki, varovainen sisällä kupliva ilo.
Murskataanko se maahan vai poiminko jo sirpaleita?
Satutanko itseni?
Aika on seisahtunut ja minä odotan. 

Karkaatko, jos en purista niin lujaa?

Pysy vierelläni vielä pitkään.

Ole täällä kun itken.

Tartu ilooni.

Kuuntele kanssani tätä hetkeä.

Voisiko tässä olla uusi alku?

Rakastuin näihin Jasun ottamiin siluettikuviin, joihin on vangittu kaunis pieni hetki. Iinan ottamiin laidunkuviin, joissa näkee tyytyväisen hevosen. Rakastuin tunteeseen, joka tuli pitkän matkan päästä takaisin luokseni: Kaikki on hyvin, Oona. Tuo tunne kävi toisaalla, mutta nyt tuntuu, että se on palannut.

Onko tässä uusi alku? Minulla on vahva tunne siitä. Voisinko jo unohtaa Majurin kanssa olleet ongelmat? Tunne sanoo kyllä, järki käskee hillitsemään iloni. Kaikki voi hetkessä palata takaisin siihen huoleen ja repiä minusta sen ilon irti. Ja se sattuu. Se syö minua pala kerrallaan.

Huomaan taas, että pienikin hetki voi olla tärkeä ja merkityksellinen. Eilen huomasin, että Majuri käveli innoissaan ja reippaasti kentälle kanssani. En edes ollut huomannut sen innokkuuden puuttumista, kunnes se eilen tuli takaisin. Eräs toinen päivä huomasin, että Majurin maha ei ole enää niin pinkeä. Toivon, että en kuvitellut sitä.

Odotutan riemuani vielä hetken. Annan sen tunnustella ensin maaperää. Toivon, että kohta voin päästää sen vapaaksi. Toivon, että toiveeni Majurin parantumisesta olisi pian totta. Jospa tämäkin haaste on tehty voitettavaksi.

 Se kasvaa suuremmaksi sisälläni, minun toivonkipinäni.