Huh?

Majurin sairastumisen ja hoitorumban myötä minusta tuli vainoharhainen. Tai ainakin enemmän kuin ennen. Stressaan pieniltäkin tuntuvista asioista ja kaikki epätavallisuudet joutuvat pääkopassani tarkkaan syyniin ja mietintään. En saa mielenrauhaa, jos hevonen tuntuu vähän oudolta. Se on myrkkyä minun vainoharhaiselle mielelleni.

En enää kestä arvuuttelua ja epätietoisuutta, joten eläinlääkäri tutki Jaskan viime viikolla.

 

Pestiin Jaska viime viikonloppuna - kyllä kiiltää!

Kaikki alkoi pari viikkoa sitten sunnuntaina, kun Jaska oli ratsastaessa jotenkin jäykän oloinen ja laukka tuntui kulmikkaalta. Seuraavana päivänä juoksuttaessa huomasin jotain pientä jäykkyyttä oikeassa takasessa. Vapaapäivän jälkeen juoksutuksessa Jaska oli jo normaali ja seuraavana päivänä kokeilin taas selästä. Jaska oli melko normaalin tuntuinen, mutta oikeassa laukassa olisi halunnut punkea sisäpohjetta vasten tavallista enemmän.

Toisen vapaapäivän jälkeen juoksutuksessa Jaska oli jälleen normaali ja laukkakin pyöri tavallista paremmin liinassa. Mutta sitä seuraavana päivänä, kun kokeilin ratsastusta, oli Jaska todella outo heti alkuun ja jopa epäpuhdas. Katsoin tilannetta vielä maasta ja Jaska otti silloin tällöin, ajoittain, huonompaa askelta. Selästä huomasin ne oudot askeleet selkeämmin, mutta maastakin katsottuna liikkeessä oli jotain omituista, vaikkei mitään selkeää ontumista onneksi ollutkaan.

Tälle uudelle riimulle kävi vähän huonosti kuvauksen päätteeksi,
onnistuin nimittäin pudottamaan sen Jaskan iltavellin sekaan...

Kutsuin sitten paikalle eläinlääkärin, joka teki ontumatutkimuksen. Sinänsä helpotus, että minkäänlaista ontumaa ei löytynyt - ei juoksuttaessa kovalla tai pehmeällä, ei taivuttaessa. Vasen etunen reagoi vähän itse taivuttamiseen, mutta liike oli kuitenkin puhdas. Eläinlääkäri epäili, että jossain voi olla jotain pientä rasitustulehdusta tai sitten kyse on yksinkertaisesti voiman puutteesta tai esimerkiksi takapolvien löysyydestä, joka on nuorilla melko yleistä. Mitään kipupaikkaa ei paikannettu, joten Jaska sai tulehduskipulääkekuurin ja viikon lepoa, jos siellä jossain jokin pieni tulehdus kuitenkin on. Toivotaan, että tämä ajoittainen epäpuhtaus menisi tällä ja takapään lihasten vahvistamisella ohi.

Tulipahan tehtyä sitten samalla pieni vuosihuolto, jossa todettiin, ettei hevosessa ole ainakaan mitään selkeää vikaa. Ja omistaja sai mielenrauhan ainakin hetkeksi, vaikka vielä pieni epätietoisuuden siemen jossain mieleni perukoilla kyteekin. Tällä viikolla aloittelen Jaskan liikuttamisen kevyesti, vaikka joudunkin sen tekemään ilman satulaa. Jaskan satulakin on nimittäin menossa vielä ammattilaisen tarkistukseen, vaikka Jaska ei olekaan selästään kipeä. Saadaan kuitenkin suljettua myös se vaihtoehto pois.

Minua pelottaa nähdä kuinka Jaska liikkuu nyt lepoviikon jälkeen.

Elokuun rakennekuva

Tätä menoa olen pian muuttumassa vainoharhaiseksi tädiksi, joka ei ikinä uskalla hengähtää. Ihmiseksi, joka lopulta kuihtuu vahtaamisen ja stressin äärellä. Sellainen en halua olla, vaikken vielä uskallakaan täysin huokaista helpotuksesta. Toivottavasti sitten kun kaikki on taas hyvin, voin nauttia jälleen hetken aikaa. Sillä ainahan näissä hevoshommissa tietynlainen pelko ja riski kytee, aina tulee vastoinkäymisiä, siitä ei mihinkään pääse.

Voisinhan minä toki jo huokaistakin, mutta tiedän, ettei se kannata. Täytyy katsella vielä hetki ennen kuin uskallan. Koska kun päästän sen henkäyksen, voin jo tuntea nurkan takana vaanivan seuraavan koitoksen. Se käy kimppuun heti, jos puhallan ilman keuhkoistani. Jos rentoudun.

Huh? Sitä en sano vielä ääneen.