keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Intoa irtohypytyksestä

1
Riemusta tuikkivat silmät. Ilmassa leijailevat askeleet. Kiiltävä karva, joka kastuu hiestä. Into, joka virtaa suonissa ja sykkii lihaksissa. Se on minun ponini, joka tuntui syttyvän ilon liekkeihin esteitä nähdessään.

2
3
4 & 5

6
7

8
9
10 - Kuvista ja videoista kiitos jälleen Hannalle.


 
Saiko jokin kuvista sinutkin hymyilemään?

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Joskus myös epäonnistuu

Odotusten ollessa korkealla, tuntuu epäonnistuminen tuplasti pahemmalta.

Odotukseni siitä, kuinka Jaskan täytyisi liikkua ja toimia, ovat nousseet sitä mukaa kun treenit ovat viime viikkoina sujuneet aina vain paremmin. Kun se päivä tulee eteen, jolloin ei sujukaan niin hyvin, tuntuu pettymys tuplasti lannistavammalta.

Kuvat otettu viime viikon sunnuntaina © Hanna P.
Tiedän miltä haluan Jaskan tuntuvan ja tiedän miten se osaa kanssani parhaimmillaan liikkua. Tämä tieto lisää olettamuksia ja odotuksia ratsastustani kohtaan. Vaikka viikko sitten sunnuntaina Jaskan kanssa sujuikin varmasti ihan ok, oli pettymys suuri, kun en saanut ratsastuksesta sitä wau-tunnetta, joka on kulkenut tiiviisti mukanamme viime aikoina. Suutuin itselleni ja mietin mitä tein väärin?

Yksinkertaisesti en ratsastanut, asettanut raameja tai vaatinut niin, että vaatimukseni menevät läpi. Luovutin. En saanut Jaskaa ruotuun. Se liikkui aina hetkellisesti hyvin, mutta koko ajan minulla oli tunne, ettei se ole kunnolla avuilla. Pelkäsin, että kadotan tuntuman ja niinhän siinä kävikin, koska annoin sen tapahtua. Jaska sai aina jostain kimmokkeen ja hyvän tekosyyn juosta alta, kuuntelematta yhtään minua. En saanut Jaskaa rehellisesti avuille. Se harmitti ja sai hermoni kiristymään.

Onnemme sai pintaansa naarmuja ja tunsin itseni täysin epäonnistuneeksi.
 


Harmitusta lisäsi tieto siitä, kuinka Jaska voisi liikkua, jos minä vain osaisin. Kentällä, kun se on kunnossa, Jaska liikkuu nykyään useimmiten todella hyvin ja kuuntelee pienintäkin apuani. Maneesissa Jaska hermostuu helposti, minä hermostun ja mistään ei tule mitään. Vikahan on pääosin minussa ja tämän tajuaminen nosti ärsytystä entisestään. Miksen ole parempi, miksen osaa?

Hetki sitten ajattelin, että pystymme mihin vain. Nyt se fiilis katosi.

Näitä päiviä tulee varmasti kaikille. Tuntee itsensä täysin epäonnistuneeksi ja on varma, että on vähintäänkin pilannut hevosensa. Nämä ajatukset täytyy päästä vain nollaamaan, täytyy aloittaa puhtaalla asenteella. Odotukset ja ennakkoluulot voi heittää romukoppaan. Ei saa odottaa liikoja, muttei myöskään maalailla piruja maneesin seinille. Täytyy uskoa. Itseensä ja hevoseensa.



Säröjä tulee aina ja niistä on vain päästävä yli.

Minä nollasin tilanteen pitämällä suosiolla seuraavana päivänä pitkästä aikaa Jaskalla täysin vapaan päivän. Fiilikseni olivat huonot, olin itse hakannut itseni maanrakoon, enkä todellakaan halunnut lähteä edes yrittämään mitään tilanteen korjaamiseksi. Mietin, kuinka pääsen tästä huonosta asenteesta ja saan kohotettua itseluottamustani, jos sitä onnistumista ei vain tule?

Uskoni meinasi loppua.

Onni on pätevä valmentaja. Valmentaja, joka ei tee työtä puolestani, vaan kannustaa tai potkaisee takamukselle ja lausuu juuri oikeat sanat ja ohjeet. Viikko sitten tiistaina menin valmennukseen hieman epäröivin fiiliksin, mutta lähdin tyytyväisin ja iloisin mielin, täynnä ahaa-elämyksiä. Koska minä oikeasti ratsastin.

En luovuttanut, vaan imin entistäkin tarkemmin valmentajan avut itseeni. Pakotin itseni uskaltamaan. Rohkenin vaatia. Uskalsin hellittää. Luotin Jaskaan ja siihen, että se pysyy avuilla. Luotin itseeni. En ymmärrä miten, mutta jotenkin valmentaja sai ujutettua minuun uskomattoman määrän uskoa ja itseluottamusta.


Yllätyin, kun huomasin osaavani sittenkin.

Jaska aloitti valmennuksessakin siitä, mistä sunnuntaina. Energian se olisi suunnannut kaahottamiseen, pohkeita ei olisi saanut pitää lähelläkään kylkiä ja pidätteitäkään ei olisi tarvinnut kuunnella. Tein kuitenkin heti alkutunnista Jaskalle selväksi, ettei se käy. Siihen vaadittiin muutama kovempi pidäte ja hölläys, pohkeiden käyttö silläkin uhalla, että Jaska yrittää kimmota kuuhun, tiukka keskivartalo ja tiivis istunta.

Uskalsin ratsastaa rohkeasti ja vaatia raamit, joiden sisään Jaskan täytyy asettua.

Siirryimme heti käyntiin, jos ravi meinasi mennä kaahottamiseksi ja haimme voltilla avut läpi, jonka jälkeen palasimme uralle säilyttäen tahdin. Pitkillä sivuilla tehtiin avoa, joka on todella hyvä tehtävä Jaskalle. Siinä se joutuu oikeasti kuuntelemaan, ottamaan vastaan pohjeavut ja pidätteet sekä taipumaan, eikä siitä selviä juoksemalla alta. Jokunen hetki ja äherrys siihen meni, kunnes tapahtui jotain. Sain Jaskan ratsastettua avuille.

Yhtäkkiä kaikki alkoi vain sujumaan. Pelottava päätykään ei ollut enää niin pelottava ja Jaska kuunteli minua. Lisättiin tehtävään pohkeenväistöt, jotka yllätyksekseni sujuivat paremmin kuin ikinä - ja mikä parasta, ihan pienillä avuilla. Se otti minut huomioon ja työskenteli yhteistyössä. Se oli se Jaska, josta pidän ihan hirveästi.



Ja mitä tulee laukkoihin. En ollut koskaan vielä kokenut tuollaista laukkaa Jaskan kanssa. Ohje oli, että laukka nostetaan kaarteesta, mutta ympyrälle ei mennä. Olen nimittäin usein paennut ympyrälle, mutta nyt Jaska piti saada ruotuun myös suoralla uralla.

Ensimmäinen nosto lähti hyvin, mutta Jaska sai pitkällä sivulla hepulin. Otin kovemman pidätteen ja kerroin Jaskalle, että tämä ei käy. Kun se hidasti, taputin reilusti. Ja mitä sitten kävikään. Jaska nosti laukan, laukkasi lyhyttä laukkaa ja pysyi avuilla. Pystyin hellittämään ohjasta, eikä edes seiniin ropiseva hiekka aiheuttanut paniikkia. Pystyin säätelemään laukkaa, hidastamaan sitä. Minä oikeasti ratsastin sitä laukkaa, enkä tyytynyt siihen kunhan se vain laukkaa -ajatukseen.

Kadonnut wau-fiilis löytyi.

Valmennus osui jälleen juuri oikeaan hetkeen. Sain rohkeutta, uskoa ja itsevarmuutta omaan tekemiseeni. Ehken olekaan niin hakoteillä kuin valmennusta edeltävänä päivänä ajattelin olevani. Minun täytyy vain uskaltaa asettaa rajat. Uskaltaa ratsastaa.