torstai 31. joulukuuta 2015

Se pieni hetki

Hevosenomistaminen ei ole pelkkää ratsastusta. Totean sen aina vain uudelleen.

Paremmin kuin viimeisen muutaman kuukauden ratsastuksista, voisin kertoa kuinka siivoan joka päivä karsinan ja kuivitan sen. Kuinka vien vesiä tarhaan, hakkaan jäätä rikki, raahaan kottarikaupalla tavaraa lantalaan. Nyhdän heinää kasseihin ja rapsuttelen silkkiturkkista hevostani. Kuinka mittailen tarkat määrät erilaisia rehuja ämpäreihin. Kuinka palelen, kahlaan kurassa ja hampaat irvessä taistelen läpi vesisateen. Kuinka nautin tästä pakkasjaksosta ja vesikelien loppumisesta.

Kuinka hengitystä pidättäen kokeilen ja katson, onko hevosellani kaikki kunnossa ja mikä sen vointi tänään on. Kuinka huolehdin ja mietin. Pyydän ammattilaisen paikalle ja maksan kiltisti laskun. Kuinka shoppailen enemmän vaatteita hevoselleni kuin itselleni. Kuinka mietin pääni puhki, ahdistun ja murehdin, mutta pitkästä aikaa myös iloitsen ja nautin taas. Voisin kertoa siitä, kuinka ihanalta tuntuu, kun olen voinut hellittää jo otettani painavasta murherepusta.

Se pieni jäljelle jäävä osa, kun hevonen on hoidettu kuntoon kera kalliiden laskujen, syötetty juuri oikeat määrät ruokaa, hoidettu kengitykset ajallaan ja varusteetkin on katsottu kuntoon ja saatu kaupan päälle satuloista harmaita hiuksia. Sen kaiken jälkeen voin ratsastaa. En aina ilolla, koska murhetta aiheuttaa myös oudosti liikkuva, ehkä jotain säikkyvä hevoseni tai jostain puristava varuste. Kaikki ei aina suju ja aina ei ratsasteta hymy huulilla. Välillä väännetään hampaat irvessä tai palataan pettyneinä talliin.

Se pieni jäljelle jäävä hetki, jolloin kaikki sujuu. Kun hevonen tanssii kanssasi tai kun huomaat sen olevan jälleen oma itsensä. Se on arvokkaampi, odotetumpi ja nautinnollisempi hetki kuin mikään muu. Se on palkka siitä kaikesta.

Se on se, miksi tätä teen.

Kuvista kiitos Hanna P.




sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Vierailulla Dessin luona

Hyviä fiiliksiä ja ahaa-elämyksiä. 

Kapusin pitkästä aikaa siskoni hevosen Dessin kyytiin. En edes muista, koska olen viimeksi Dessin selässä käynyt, koska meidän yhteistyö ei ole oikein koskaan luistanut kovin hyvin. Emme ole ymmärtäneet toisiamme yhtään, eikä Dessi ole koskaan tuntunut minunlaiselta hevoselta. Emme ole puhuneet samaa kieltä.

Eilen kuitenkin vierailin Iinan ja samalla maalaisjunttina kaupunkiin muuttaneen Dessin luona. Nousin Dessin selkään odottamatta mitään upeaa läpimurtoa, koska ajattelin, ettei meillä voisi vieläkään kemiat natsata kohdilleen. Jouduin kuitenkin nielemään sanani ja yllätyin todella paljon, kun perinteisen alkujännityksen jälkeen tamma alkoikin pikku hiljaa jopa toimimaan yhteistyössä. Jotain on tapahtunut.

Varmasti myös Dessi on muuttunut parempaan, mutta huomaan nyt, että myös minä olen oppinut Jaskan kanssa ihan hurjan paljon. Olen oppinut käyttämään lihaksiani ja vartaloani aivan eri tavalla, löytänyt kadonneet vatsalihakseni ja kuten valmentajakin viimeksi kehui, on keskivartalon hallintani hyvä ja minulla on suora ja vakaa istunta - ennen se ei todellakaan ole sitä ollut. Dessin ravikaan ei tuntunut enää yhtään pompottavalta, vaikken ole siinä koskaan ennen pystynyt kunnolla edes istumaan. Ja tamma antoi minun ratsastaa itseään vänkäämisen sijaan. Ihan mahtava tunne.

Tuo pieni tamma pääsi yllättämään minut positiivisesti ja olisin voinut ratsastaa pidempäänkin, sen verran hauskaa se oli. On pakko myöntää, että ensimmäistä kertaa ikinä pystyin Dessin selässä oikeasti jopa nauttimaan menosta. Tällä kertaa en ollut vain yhtä kysymysmerkkiä, että kuinka tämä hevonen toimii. Ja se on jo paljon.

On todella silmiä avaavaa ratsastaa välillä muitakin kuin omaa hevostaan. Etenkin tällaista, jonka kanssa ei ole ennen sujunut yhtään - siinä huomaa hyvin sen omankin kehittymisen. Tämä minun ja Dessin viha-rakkaussuhde taisikin nyt ponnahtaa enemmän sille rakkaus-puolelle.

Dessi on hevonen, joka antaa, jos osaat pyytää ja antaa vain sen verran kuin pyydät. Herkkä kuin mikä ja omalla tavallaan kuitenkin nöyrä, kunhan löytää ne oikeat nappulat. Oli ilo saada etsiä niitä nappuloita ja jo lyhyenkin ratsastuksen jälkeen löytää niistä osa.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Tasan vuosi sitten

Tasan vuosi sitten oli elämäni kamalin ja vaikein päivä. 
Tasan vuosi sitten menetin Majurini. 

Huutava sydän, jota vastaan täytyi taistella. Musertuminen ja yhtäaikainen helpotus ystävän puolesta. Tunteet, jotka repivät eri suuntiin. Ja siinä keskellä yritin pitää itseni kasassa, olla meistä se rohkeampi. Ei minun kuitenkaan tarvinnut. Majuri kulki rinnallani loppuun saakka, tällä kertaa rohkeampana ja varmempana kuin minä. Oli minun vuoroni olla se, joka pelkää.

Jollain tavalla olen saanut kerättyä itseäni takaisin kasaan tämän vuoden aikana. Osa sirpaleista on kuitenkin nousseet tuulen mukana, lähteneet sinne missä ystäväni nyt on. Sinne, missä Majuri laukkailee ja mitä luultavimmin myös enimmäkseen laiskottelee. Syö itsensä kylläiseksi, ja maha ei koskaan tule kipeäksi. Ei enää koskaan.

Menetin paljon sinä päivänä. Mutta se paljous, tuo hevonen, jätti itsestään myös niin valtavasti. Paljon tarinoita, eläviä muistoja, oppeja. Majuri oli hevonen, joka oli varustettu itseään suuremmalla sydämellä ja valtavalla persoonalla. Hevonen, joka antoi anteeksi enemmän, kuin sen olisi tarvinnut. Hevonen, joka jätti myös kiitollisuuden. Kiitollisuuden siitä, että minä sain olla Majurin oma ihminen, oppilas ja ystävä.

Ei tule toista Majurin kaltaista.

Majuri kulkee ajatuksissani yhä päivittäin. Ikävänä, kaipuuna, kiitollisuutena ja muistoina. Joskus kaipaus on niin kovaa, että se musertaa minut kyyneliin. Joskus pystyn vain hymyilemään ihanille muistoille. Välillä tuntuu, että se kaikki oli vain satumaista unta. Unta, jossa omistin erityisen hevosen. Hevosen, joka jätti sydämeeni erityisen jäljen. Ikuisen jäljen.



Elämäni hevonen, Majuri
28.6.1996 - 2.12.2014
Kiitos, että sain elää kanssasi

lauantai 28. marraskuuta 2015

Just Perfect


Just Perfect. Se oli kuulemma nimi, joka Majurille piti antaa.

Vuodesta 2007 tähän päivään asti olen kuullut Majurista vain niitä surullisempia tarinoita. Nähnyt vain muutaman kuvan sen pimennossa olleesta menneisyydestä. Nyt sain kuitenkin aivan ihanan, sanotaanko lahjan, Majurista. Sain kuulla ihania muistoja siitä ja posti toi mukanaan kirjeen, joka sisälsi varsakuvia Majurista. Tuosta kiertolaisesta, josta en uskonut koskaan enää saavani tietää sen enempää.

Tiedättekö kuinka paljon mieltäni lämmitti?

Mieltäni lämmitti kuulla, että Majuri oli rakastettu varsa. Kuulemma eloisa ja villi, sellainen pilke silmäkulmassaan, juuri sellainen kuin Majuri olikin. Hyvä ja nöyrä kärryjen edessä, sellainenhan Majuri oli ratsaillakin. Olen niin onnellinen, kiitollinen, kun sain kuulla Majurin olleen rakastettu. Aivan kuin se oli meilläkin.


Mutta kun näin varsakuvat, olin pakahtua. 
Rakas Majuri, se tuttu velmu ilme naamallaan.

Vihdoin näin ja kuulin, millainen Majuri oli ollut silloin kun kaikki oli ollut vielä hyvin. Lempeä katse silmissään, se sama mikä sille palautui loppuvuosinaan. Sama mikä sillä oli tästä maailmasta lähtiessään. Ruskeaa samettiturvassaan, samaa ruskeaa, samassa kohtaa kuin isonakin. Ihana, suloinen, veikeä varsa.


Voi kunpa olisin päässyt näkemään tuon pikku-Majurin.

Valloittava varsa, jonka nimeksi piti tulla Just Perfect. Se olisikin ollut täydellinen nimi Majurille. Majurista ei kuitenkaan tullut Justia, vaan se sai lopulta nimensä toisen ihanan Majuri-hevosen mukaan. Olenkin aina välillä miettinyt, mistä Majuri oli mahtanut nimensä saada, aivan kuten olen mietiskellyt, miltä Majuri on mahtanut varsana näyttää. Kysymyksiä, joihin en uskonut koskaan saavani vastauksia. Joten voitte varmasti kuvitella kuinka ihana yllätys tämä oli.


Just Perfect. Sellainen Majuri oli. Varsasta lähtien.

lauantai 21. marraskuuta 2015

Turhautunut

Taas on todettava, että pessimisti ei pettyisi. 
Ehkä minunkin on siis jo aika ryhtyä pessimistiksi.


Tuntui, että koko viime viikon pidätin hengitystäni ja keikuin veitsenterällä. Eläinlääkärin ohjeistuksen mukaan jatkettiin vielä psyllium-kuuria, koska oireet olivat niin selkeästi hiekkaoireita ja lisättiin mukaan vielä Antepsin suojaamaan mahaa. Oireet kuitenkin voivat jopa pahentua kuurin aikana hiekan lähtiessä poistumaan, joten sen aikana en uskaltanut vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen. Paitsi, että hiekka tosiaan tuntui lähteneen liikkeelle, sen verran kiukkuinen otus joinain päivinä oli minua vastassa.

Viime viikko olikin sitten ratkaisujen aika. Psyllium-kuuri loppui maanantaina, Antepsin torstaina ja olin asettanut rajan, että perjantaina täytyisi näyttää jo paremmalta. Rukouksiini vastattiin, koska Jaska oli viime viikonloppuna ja sen jälkeen ellei täysin, niin ainakin melkein oma itsensä ja ratsastaessakaan ei ollut enää tietoakaan haluttomuudesta tai muista ongelmista. Kaikki näytti hyvältä. Olin helpottunut.

Postauksen kuvat elokuulta © Jasu/Jenni
Vaikka kuinka koputtelin puuta ajatuksissani, tuntuu joku lukeneen ne ja kääntäneen taas tilanteen päälaelleen. Jaska nimittäin arkoo taas mahaansa. Ei läheskään niin rajusti kuin aikaisemmin, mutta oire on kuitenkin nyt tullut jossain määrin takaisin. Oloni on turhautunut ja lannistettu. Miksi uskottelin itselleni, että kaikki on hyvin, kun pudotuksesta tuli sen myötä taas astetta korkeampi?

Kun eläinlääkäri tuli muutenkin tällä viikolla rokottamaan Jaskan, kuunteli hän samalla myös mahan. Äänet kuulostivat normaaleilta ja hän antoi ohjeeksi syöttää vielä yhden kuurin psylliumia. Hänen mielestään klinikalle ei ole vielä syytä hoppuilla, yritetään siis vielä kerran. Jaska on kuitenkin ollut nyt huomattavasti parempi kuin ennen psylliumia ja liikkuukin jo mielellään ja innoissaan sekä reagoi positiivisesti kuuriin, joten ehkä kuuri ei vain ollut tarpeeksi pitkä? Näin haluan uskotella itselleni, mutta minulla on sellainen kutina, että valehtelen. Enkä pääse siitä kutinasta eroon.




lauantai 7. marraskuuta 2015

Uusi tyylikkäämpi banneri

Yritin kaksi kuukautta totutella edelliseen banneriin. Siinä onnistumatta. 

En oppinut koskaan edellisestä bannerista kunnolla pitämään ja pienet asiat siinä alkoivat ärsyttämään minua päivä päivältä enemmän. Lisäksi minulla oli jo jonkun aikaa kytenyt ajatuksissani idea, jolla halusin seuraavan bannerini tehdä. Nyt vihdoinkin pääsin tuumasta toimeen ja tässä on tulos. Uusi banneri tuntuu heti paljon enemmän omanlaiselta, vaikkei ideani aivan täysin toteutunutkaan.

Uusi banneri

Halusin uuden bannerin olevan hillitympi ja tyylikkäämpi kuin edeltäjänsä. Väriksi halusin ruskeaa, mutta ennemmin tällaista harmaanruskeaa kuin edellisen bannerin oranssista. Ajatuksissa oli, että olisin yhdistänyt siihen vielä tummansinistä, mutta värimaailma toimi mielestäni paremmin pelkästään tällä ruskealla. Ehkä vähän ankea, muttei ainakaan pompi silmille.

Vanha banneri
 

Mitä mieltä te olette?


sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Ei iloa ilman murhetta

Ahdistaa, pelottaa, stressaa.

Minun ei tekisi mieli kirjoittaa. Kirjoittamalla kaikesta tulee niin todellista. Haluaisin vain vajota sinne suloiseen toiveuneen ja herätä. Huomata tämän olleen vain ilkeää painajaista. Mutta tämä on totta, ja totuus lannistaa minut ja potkaisee takaisin sinne vuoden takaiseen kärsimykseen. Jouduinko minä nyt uusintaotteluun?


Olin viime viikolla vielä kirjoittamassa siitä, kuinka onnellinen olen, kun minulla on tänä syksynä terve hevonen. Kuinka hyvin asiani ovat, eikä minun tarvitse kantaa huolta juuri mistään. Minun olisi täytynyt vähintään koputtaa puuta, kun edes ajattelin kirjoittavani terveestä hevosesta.

Koska eihän Jaska ollutkaan enää terve, kun tallille pääsin.

Kaikki pienet asiat viimeisen viikon tai kahden, ehkä osittain muutamankin viikon ajalta, tuntuvat nyt loksahtavan paikoilleen. Jaskan huonontunut ratsastettavuus ja selätön liikkuminen, avuille kuuroutuminen ja alta juokseminen, huonolta tuntunut laukka, silloin tällöin ripulointi, pienen pieni lisääntynyt äreys ja hermostuneisuus, säpsyily, kuolaimen pureskelu, ehkä hieman pinkeä maha, satulavyön laitossa satunnainen luimistelu ja maan "nuohoaminen". Onhan näitä, kun oikein alkaa miettimään.

Nämä ovat sellaisia pieniä asioita, joita en ollut osannut yhdistää toisiinsa ja jotka ovat tulleet ja menneet. Ratsastusongelmien ajattelin liittyvän satulaan, sillä ilman satulaa ei ongelmia tuntunut olevan. Voi olla, että satulassakin on (taas...) vikaa tai sitten Jaskan maha on ollut kipeänä ja se on kipeyttänyt myös selkää. Joka tapauksessa heräsin todellisuuteen viime viikolla, torstai-iltana.

Jaska ei yhtäkkiä pitänyt yhtään sen mahaan koskemisesta. Potkaisi takajaloillaan kiukkuisesti mahaansa. Hälytyskellot alkoivat heti soida ja ensiajatukseni oli, että sillä pukkaa ähkyä päälle. Tarkemmin ajateltuamme oireet olivat kuitenkin ennemminkin hiekkaoireita, koska Jaska ei ollut muuten kivuliaan oloinen. Vain mahaan koskeminen ärsytti. Pienet ajatuslamput alkoivat syttyä pääni yläpuolella, kun kaikelle viimeaikaiselle alkoi löytyä syy.


Jaska olikin nyt reilun viikon psylliumkuurilla, mutta se ei nyt kuitenkaan tunnu auttaneen tarpeeksi. Huomenna soitan uudelleen eläinlääkärille ja toivon, ettemme joutuisi lähtemään klinikalle. Muutenhan siinä ei olisi minkäänlaista ongelmaa, mutta sisuskaluni tekevät voltin jo pelkästä ajatuksesta, että kevään traileri-tapaturma toistuisi. Emme ole vielä valmiita siihen koitokseen, mutta se saattaa olla vielä edessä.

Huomaan, että minusta on tullut ihan kamala stressaaja Majurin kanssa viime syksynä käydyn taistelun jälkeen. Olen nyt tämän Jaskan tilanteen takia menettänyt yöuneni, stressannut valtavasti ja minua on ahdistanut. Viime syksy on palannut mieleeni painajaisina ja mietin jo, että nytkö se historia toistaa itseään. Mitä jos tässäkin käy huonosti? Ahdistun ajatuksesta, että Jaskallakin todetaan jokin parantumaton vaiva. Pelkään joutuvani luopumaan taas.

Ei auta, että ajattelen tämän olevan pieni vaiva Majurilla olleiden vaivojen rinnalla. Se on varmasti totta, mutta mieleni tekee minulle kepposet ja alkaa suurentelemaan asioita. Muistuttaa viime syksystä, enkä enää voi ajatella positiivisesti. Olen jopa itse yllättynyt, kuinka maihin tämä tapaus mieleni saa. En löydä itsestäni nyt yhtään tarmoa, vaan tunnun jo luovuttaneen ja ajattelen vain pahimmat vaihtoehdot läpi. Olinko liian onnellinen, menikö minulla liian hyvin? Enkö olisi saanut riemuita? Näinkö se ilo nyt kostetaan?

Toivon, että voisin pian lukea tätä tekstiä ja hymyillä omalle hysterialleni. Ajatella, että selvisimmepä pienellä murheella. Pieni ääni sisälläni kuitenkin kuiskii, ettei tämä tule olemaan helppo taistelu. Se sanoo, että tulen saamaan iskuja ja minut lyödään maahan.

Onko se kokemuksen ääni? Vai kenties pelon tai järjen ääni? 
En tiedä, mutta toivon sen olevan väärässä.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Hyvää palautetta on vaikea uskoa

 "Teillä meni hyvin tänään."  

Miten vaikeaa onkaan ottaa hyvää palautetta vastaan. Tekisi mieli hieman vähätellä, luikauttaa pieni lause väliin, että laukka oli aika kaahottavaa, en pystynyt vaikuttamaan hevoseen tarpeeksi, se ei ollut avuilla ja vasenta pohjetta en saanut millään läpi. Hetkonen, mutta valmentajahan juuri sanoi, että meillä sujui hyvin.

Olen yrittänyt kiinnittää huomiota siihen, että ottaisin hyvän palautteen vastaan ja uskoisin siihen aidosti. Tiedostan useat virheeni, mutta hyvät puolet jäävät usein huomaamatta, kun keskittyy ainoastaan niihin huonoihin. Olen kuitenkin viime aikoina myöntänyt itselleni, että joskus myös minä voin onnistua ja siitä saa olla tyytyväinen. Vielä tyytyväisempi olen, kun kuulen varmistuksen valmentajankin suusta.



Viikko sitten tiistaina pääsimme siis jälleen valmennukseen ja fiilikset valmennuksen jälkeen olivat pääsääntöisesti aika hyvät. Minusta tuntuu, että Jaska muuttuu kerta kerralta paremmaksi ja yhteistyömme helpottuu. Tottakai virheitäkin tulee, huonoja päiviä osuu kohdalle ja aina ei suju, mutta olen tajunnut, etteivät ne pienet virheet meitä kaada. Niistä oppii ja niistä täytyy vain ottaa opikseen. 

Minulla on palava jano ja motivaatio treeneihin tällä hetkellä. Satulaongelma on toistaiseksi selätetty (ensi viikolla tulee estesatulakin ja pääsemme aloittamaan hyppäämisen!), hevonen liikkuu pääasiassa hyvin ja tuleva talvikaan ei haittaa, lähinnä pieni pakkanen vain piristää. Meillä on puitteet kohdillaan ja elämä hymyilee. Annan sille luvan hymyilläkin. Olen niin innoissani odottamassa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja olen innoissani tekemässä töitä sen kaiken eteen.

Valmennuksessahan Jaska juoksi hieman alta, eikä se vasen pohje oikeastikaan meinannut millään mennä läpi. Eli paremminkin olisi voinut mennä. Laukkahan oli pitkästä aikaa melkoista vauhtijuoksua ja mielestäni huonompaa kuin se on ollut, mutta siinäkin saatiin lopulta onnistuminen ja tuntui, että Jaska kävi siellä avuillakin. Saimme kotiläksyksi harjoitella tuota uran sisäpuolella laukkaamista, jotta ne ulkoavutkin sieltä löytyisivät ja niitä pääsisi käyttämään paremmin myös laukassa.



Linkki videoon.

Omat virheet täytyy tiedostaa ja niitä täytyisi yrittää korjatakin, mutta välillä voi katsoa itseään vähän lempeämmin ja miettiä, että mikä oli ratsastuksessani hyvää ja säilyttämisen arvoista? Omaan silmään istuntani on parantunut verrattuna lähtökohtaan ja on jotenkin vakaampi. Ja vaikka pakka välillä hajoaakin, on niitä onnistumisiakin joukossa. Ainakin hetkittäin.

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Mitä onkaan tapahtunut?

Nimittäin hevosen liikkumiselle. Meidän yhteistyölle. 
Meille.


En ole liian pitkään aikaan kirjoittanut kunnolla meidän kuulumisista ja nyt en tiedä mistä edes aloittaisin. Meille tuntuu tapahtuneen niin paljon sekä hyvässä että pahassa, etten osaa koota ajatuksiani. Paljon olisi mistä kirjoittaa, mutta kuulumisten kirjoittaminen on jäänyt kiireen jalkoihin ja minun on pitänyt ajatella itsekseni niin monta pulmaa, etten ole saanut ajatuksia koottua tänne asti. Vielä muutama viikko sitten kärvistelin säikyksi muuttuneen hevosen kanssa, kun nyt voisin ylistää tuota hevosta maasta taivaisiin.

Olen pudonnut kyydistä, käynyt ainakin parissa valmennuksessa ja pohtinut satula-asian äärellä. Mistä siis aloittaisin?

Aloitetaan siitä pahimmasta, eli satulaongelmasta. Se on varmasti kaikkien hevosenomistajien tuntema tuskainen käsite, jota mielellään pakoilisi loppuun asti. Jaskan satulahan topattiin reilu kuukausi sitten. Se oli hetken aikaa hyvä, mutta kun palailimme pieneltä sairaslomalta normaaliin liikutukseen, alkoi satula jäämään kapeaksi lihasten taas kasvaessa. Jäinkin pariksi viikoksi ilman satulaa, kun sain toppaajan vasta viime viikolle (jolloin todettiin, ettei satulasta saa enää sopivaa ilman levennystä).

En kuitenkaan tahtonut jättää Jaskaa lomailemaan niiden parin satulattoman viikon ajaksi, koska sitten sen lihaskunto olisi ollut taas erilainen satulan tarkistustilanteessa. Ilman satulaakaan en pystynyt vielä ratsastamaan kunnolla turvallisesti, kun en pystynyt sitä tekemään kunnolla satulankaan kanssa. Jaska nimittäin oli lomani aikana ja sen jälkeen tavallista säikympi ja putosinkin kolmisen viikkoa sitten siltä melko pahasti suoraan päälleni sen säikähtäessä ja ottaessa äkkilähdöt. Onneksi mitään muuta kuin kypärä ei mennyt rikki. Miten siis pystyin sen liikuttamaan?

Onnekseni ystäväni Jasu keksi ehdottaa ratsastusvyötä, johon saisi jalustimet kiinni. Laitoin sellaisen heti tilaukseen, koska olisihan se näppärä olla olemassa, jos kun vastaavia satulattomia kausia tulisi. Sain vyön käsiini heti seuraavana päivänä tilauksesta, kiitos Viljar Shopin nopean toimituksen. Yllätyin totaalisesti. Yllätyin siitä, kuinka paljon paremmin Jaska liikkui ratsastusvyön ja alle laittamani paksun lampaankarvahuovan kanssa. Alkuhapuilun jälkeen liike oli rentoa ja letkeää, eikä Jaska juurikaan pelännyt edes maneesissa, jossa se oli sitä ennen satulan kanssa ollut jännittynyt ja säpsy.

Ratsastusvyö toimi mukavasti vanhan lampaankarvahuovan kanssa.


Tästä päästään takaisin satulaan ja Jaskan herkkyyteen. Olen todennut, että Jaska on todella herkkä satulan sopivuudelle ja olen lähes varma, että säikkyily johtui osittain satulasta. Säikkyminen nimittäin vähentyi huomattavasti, kun jätin satulan hyllylle ja kun pääsimme takaisin normaaliin rytmiin lomani jälkeen.

Ratsastusvyön lisäksi sain ihanalta tallinomistajaltamme kokeiluun hänen koulusatulansa ja olin jo parin kokeilukerran jälkeen aivan myyty. Niinhän siinä sitten kävi, että myytyäni liian kapeaksi jääneen yleissatulani pois ja saatuani ammattilaiselta mielipiteen satulan sopivuudesta, ostin kyseisen koulusatulan itselleni. Minulla on vielä yleissatulan jälkeen totuttelemista hyvin tuettuun koulusatulaan, mutta toivon tosissani, ettei Jaska kasvaisi tuosta satulasta ulos ainakaan hetkeen. Sen verran mukava satulassa on istuakin!

Satula-asiat näyttäisivät siis pikku hiljaa ratkeavan. Onhan viime aikoina jo useammin kuin kerran voivoteltukin nuorta ja nuoren jatkuvasti muuttuvaa selkää ja mietitty, että kuinkakohan monta satulaa joudun vielä ostamaan. Sen takia minulla kestikin hetki aikaa päästä järkeni kanssa sopuun tässä asiassa, mutta lopulta tulin tulokseen, ettei tähän asiaan ole olemassa järkevää ratkaisua - tai taloudellista ainakaan! 

Joka tapauksessa olen äimistynyt kuinka paljon Jaskan liike on parantunut koulusatulalla ja ratsastusvyöllä ratsastaessa. Jaska pääsee liikkumaan vapaammin ja sen tuntee myös selkään. Laukka on isoa, ravi on isoa ja Jaska tuntuu kantavan itseään paremmin. Mielestäni se on nyt paljon tasaisempi, kuuliaisempi, paremmin liikkuva, eikä enää säikykään niin kovasti.

Nyt ymmärrän hevostani taas paremmin ja nuo ongelmat tuntuvat jo jääneen taakse. 


Olemme käyneet myös parissa kouluvalmennuksessa ja minusta tuntuu, että olemme ottaneet satula-asioiden pikku hiljaa ratketessa ja valmennuksien tukiessa aivan äärettömän suuren harppauksen eteenpäin. Olenkin tässä viimeisen viikon sisällä muutaman kymmenen kertaa miettinyt onko tuo hevonen tosiaankin minun ja miten minä olen ansainnut tämän? En jotenkin olisi uskonut, että voisimme näyttää niinkin hyvältä jo näin lyhyen ajan kuluttua. Toki aina löytyy parannettavaa, emmekä ehkä jonkun silmään näytä miltään, mutta haluan hetken leijua jossain pilvien korkeudella ja vain nauttia tästä.

Sillä minulla on niin hieno hevonen ♥

Tässä vielä koostevideo teidänkin nähtäväksi yhdestä itsenäisestä ratsastuskerrasta uudella koulusatulalla.
Linkki videoon. 




Herätettiinkö meidät jostain horroksesta?
Siltä se tuntuu. 


lauantai 19. syyskuuta 2015

Rakastan sitä, kun...

Rakastan alkusyksyä. Sitä, kun tuntee syksyn tulevan. Kun ilta hämärtyy. Kun sateet tulevat, mutta antavat välillä auringollekin tilaa. Kun saa hengittää raikasta ilmaa sateen jälkeen. Kun lehdet aloittavat väriloistonsa. Kun peltojen sato korjataan ja sänkkärit kutsuvat. Kun on hetken niin äärettömän kaunista.

 Ja nyt syksy on iskenyt kesän kimppuun.

Rakastan tuota ponia. Sitä, kun tuntee kuuluvansa yhteen. Kun epäonnistumisen jälkeen hoksaa jotain ja onnistuu. Kun kuulee hörähdyksen, vaikka se olisikin vain ruoan toivossa ilmoille päästetty. Kun piristyy jo toisen näkemisestä. Kun voittaa mahdottomiltakin tuntuvia haasteita. Kun näkee tyytyväisyyden toisessa ja tuntee sen itsessäänkin. Kun saa tehdä yhdessä, edetä yhdessä.

Ja nyt tunnen, että näin oli tarkoitettu.

Rakastan elämääni. Sitä, kun saa mahdollisuuden tehdä sitä mistä nauttii. Kun saa kunnian pitää lähellään maailman parhaita ihmisiä, puolisoa, ystäviä ja perhettä. Kun antaa elämän kuljettaa ja näyttää. Kun tajuaa, että kaikesta seuraa aina jotain hyvää. Kun on koti, jossa on maailman paras hännänheiluttaja. Kun tietää, ettei ole yksin.

Ja nyt olen tässä hetkessä onnellinen.


Rakastan sitä, kun minulla on kaikki mitä tarvitsen ♥


Kiitokset Jasulle aivan ihanista kuvista. 
Näistäkin näkyi maistiaisia jo ennakkoon facebookissa ja instagramissa!


torstai 17. syyskuuta 2015

Huono voi kääntyä hyväksi

Postauksen kuvituksena reilun viikon takaisia Iinan ottamia juoksuttelukuvia.
Olin valmistautunut ratsastamaan tässä yhtenä päivänä sänkkärillä.
Ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Ensimmäistä kertaa Jaskalla.
Hihkuin intoa.

Kun pistin nenäni ulos ovesta, alkoi tihkuttaa.
Suunnitelmat kastuivat pilalle niiden pisaroiden mukana.
Mieli synkkeni kuin taivas, joka pilaili kanssani.
Ei huvittanut. 

Ropina ja vesipisaroiden tipahtelu kasvoilleni kertoi, 
ettei sää anna periksi.
Se voitti tämän erän.

Päätin juoksuttaa Jaskan.
Puin ponille suojat jalkoihin. Nappasin suitset naulasta mukaani.
Sain vängätä suitsien laitosta. Jaska oli sellaisella tuulella.
Mikä vain olisi ollut ponin mielestä mielenkiintoisempaa.

Sade vain yltyi.

Huokaisin ja vedin hupun päähäni. 
Jaskan innostus oli lähellä nollaa. 
Jalat nousivat maasta nipin napin.
Voivottelin hiljaa mielessäni. 


Jaska ei juurikaan jaksanut innostua edes laukoista.
Toisaalta, se laukkasi oikeastaan mukavan rauhallisesti.
Ja kun kentältä vapautui tilaa, laajensin ympyrää.

Pyysin Jaskaa venyttämään raviaan oikein isoksi.
Ja askel venyi, venyi ja venyi.
Askeleiden kasvaessa, kasvoi myös ponini ylpeys. 
Se tuntui kysyvän Ai näin? Kyllä minä osaan

Sain hevoseni syttymään.

Jaskan liikkumisen katseleminen oli kuin piristysruiske.
Päivä kääntyikin hetkessä paremmaksi.
Pääsin kehumaan Jaskaa vuolaasti, eikä ponikaan tuntunut enää kiukuttelevalta kakaralta. 

Jopa sade laantui hieman.

Tein oivalluksen.

Parasta on nimittäin se, kun voi katsoa hevostaan ja tuntea lämpöä vesisateessakin. 
Tuntea sen pienen äänen sisällään sanovan vau.


keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Uuden bannerin voimin syksyyn!

Blogi oli jäänyt ulkoasunsa kanssa aivan kesälaitumille, 
joten vaikka inspiraatiota ei ollut, ryhdyin päivittämään ilmettä syksyisempään.

Ja tässä on tulos. Banneriin valikoitui ihan uusia kuvia, jotka eivät ole ehtineet vielä blogissakaan julkaisuun. Ja kortit tulivat takaisin. Tätä kortti-ideaa olen pyöritellyt bannereissani jo puolisen vuotta, mutta koskaan se ei ole sopinut. Nyt vihdoinkin sain ujutettua ne mukaan. Ehkä hoksasittekin, mutta korteista muodostuu sana. Kekseliästä, eikös?

Kun tällaiselle kekseliäälle linjalle lähdetään, niin täytyy paljastaa, että tausta on tällä kertaa aivan alusta asti itse tekemäni. Tähän banneriin sainkin kulumaan yllättävän paljon aikaa, kun inspiraatio ei meinannut syttyä ja taustaakin tuli väkerrettyä jokunen hetki. Silti en oikein osaa sanoa pidänkö tästä. Ei ehkä lemppareitani, mutta menettelee. Ehkä tämä tarvitsee vielä hiukan totuttelua. Mitä mieltä te olette?

Uusi banneri
Vanha banneri

maanantai 31. elokuuta 2015

Koti-ikävässä on hyvä muistella valmennusta

Viimeinen päivä ennen kahden viikon taukoa ja suunnittelematon valmennus. 

Mikä ihana yllätys sattuikin ennen parin viikon lomaani! Sainkin nimittäin satulan todella nopeasti takaisin toppaajalta ja ehdin osallistua vielä valmennukseen ennen lähtöäni. Oli kyllä niin hyvä valmennus, että minua jopa hieman harmitti lähteä lomalle, kun viimeisenä päivänä sujui niin mukavasti. Ja täytyy myöntää, että kyllä minulla on täällä koti-ikäväkin jo tullut, kaksi viikkoa on nimittäin kovin pitkä aika ilman noita karvakorvia. No, lievitetään (tai lisätään) koti-ikävää muistelemalla parin viikon takaista, hyvin onnistunutta valmennusta.

Kuvat © Hanna P.



Valmennuksen varsinaiset tehtävät aloitimme tekemällä pitkillä sivuilla käynnissä väistöä. Tarkoituksena oli väistättää hevosta siirtämällä takapäätä uran sisäpuolelle. Jaskan kanssa minun täytyi ottaa pari kertaa ihan pysähdyksiin asti ja näyttää sille mitä siltä pyydän, ennen kuin väistöt alkoivat jotenkuten sujumaan.

Meillä nämä väistöjutut ovat vielä olleet melko minimaalisia, joten oli ihan ymmärrettävää, ettei Jaska aluksi oikein tajunnut, mitä siltä pyydän. Pidimmekin väistöt ihan pieninä ja lyhyinä ja kehuin sitä heti yhdestäkin väistöaskeleesta. Kyllähän sieltä muutama onnistuneempikin askel tuli, jonka jälkeen Jaska sai aivojumpasta pienen huilitauon.

Pidimme Jaskan kanssa näitä huilitaukoja melko paljon, jotta nuori jaksaa keskittyä, eikä sitä uuvuteta liialla työllä. Aina kun tuli pari onnistumista, jätettiin tekeminen hetkeksi ja levättiin. Taukojen ansiosta jaksettiin Jaskan kanssa kiitettävästi tunnin valmennus, eikä poni tuntunut yhtään väsähtävän kesken tekemisen.


Kun käynti sujui, siirryimme raviin ja jatkoimme vähän erilaisten väistöjen parissa, yhä pitkillä sivuilla. Tarkoitus oli kääntyä lyhyeltä sivulta ennen kulmaa kohti toista lyhyttä sivua, ratsastaa hetki suoraan ja väistättää hevonen loivasti pitkälle sivulle. Meille Jaskan kanssa tehtävää helpotettiin paljon, emmekä lähteneetkään hakemaan varsinaista raviväistöä, vaan meidän piti ratsastaa pitkälle sivulle vain väistön omaisesti ja tärkeää oli saada "väistättävä" pohje hyvin läpi. 

Jaskan kanssa meidän loiva väistö oli todellakin vain lähes kääntyminen kohti uraa ja pohkeella kutittelua. Mielestäni tämä oli kuitenkin ihan mielettömän hyvä harjoitus Jaskalle, koska tässä tunnuin saavan ponin hyvin avuille. Tehostimme tätä tekemällä välillä voltin heti uralle, jos sisäpohje ei meinannut mennä läpi. Viimeistään voltilla sain yleensä todella hyvän tuntuman ja ihan yllätyin kuinka helposti kaikki lähtikään sujumaan.

Kun tuli laukkojen vuoro, olin aivan varma, että Jaska kiidättää minua ympäri kenttää ja saan hävetä silmät päästäni. Näin nimittäin oli käynyt valmennusta edeltävällä ratsastuskerralla, kun otin sairasloman jälkeen ensimmäistä kertaa pidemmän pätkän laukkaa. Mutta mitä vielä, Jaska laukkasi paremmin kuin ikinä, niin hyvällä tuntumalla, etten pystynyt kuin hämmästelemään ja nautiskelemaan kyydissä!

Laukkatehtävämme oli todella hyödyllinen, vaikkakin meille melko haastava. Jouduimme tuomaan hevoset pois aitojen tukemalta uralta ja teimme aidoilla nojailun sijaan salmiakkikuviota, jossa ratsastettiin jokaisen sivun keskipisteestä keskipisteeseen kuvan mukaisesti. Todella hyvä laukkaharjoitus, jossa joutui ihan tosissaan ratsastamaan, ettei Jaska valahtanut pois uralta, mutta joka palkitsi kyllä, kunhan sai homman pelittämään.
 
Salmiakin kulmat ratsastettiin huolellisesti ja suoralla päästin Jaskan aina vähän venyttämään laukkaa, myötäämällä ihan vähän sisäohjasta. Ja mitä laukkaa Jaska esittikään! Etenkin oikea(!) laukka oli todella vahvaa ja tasaista ja vaikka päästin ohjasta, Jaska pysyi tuntumalla. Niin hieno tunne!

Laukkojen jälkeen loppuverkka-tehtävänä teimme pieniä voltteja, joilla asetettiin hevonen vuoronperään ulos ja sisälle. Jaska tuli näiden vastataivutuksien aikana vielä vähän paremmaksi ja loppuun en voinut olla kuin tyytyväinen ruunani suoritukseen, niin hienoja pätkiä se valmennuksessa näytti. Nämä valmennuksen harjoitukset tulevatkin varmasti olemaan osana meidän seuraavien viikkojen ratsastusohjelmaa, ne tuntuivat sen verran hyödyllisiltä ja hyviltä meille.


Valmennuksen aikana ihmettelin itsekseni pariin otteeseen, että osaanko minä tosiaan ratsastaa näin. Ilmeisesti jonkun täytyy vain aina herätellä ne taidot esiin, itsenäisesti ratsastaessa kun tuppaa menemään liian helposti sieltä mistä aita on matalin ja pysymään vain siellä mukavuusalueella.

Koska ikinä ei voi olla liian tyytyväinen itseensä, huomaan taas niin monia virheitä omassa ratsastuksessani. Ongelmakseni ovat tulleet käteni, jotka eivät tunnu tottelevan millään. Nyrkit eivät pysy kiinni ja käsi ei pysy oikealla paikallaan tai oikeassa asennossa. Noh, täytyy vain tsempata taas ja korjata tuo virhe pois!


Jaska sai paljon kehuja valmentajalta, on kuulema hieno ja hyvin liikkuva nuorukainen. Kyllä siitä saa olla ylpeä! Saimme hyviä vinkkejä tai oikeastaan ahaa-elämyksiä jatkoa ajatellen, enkä malttaisi odottaa, että pääsen taas ruunan selkään. Enää pari yötä ja koti-ikävä helpottaa, onko sinne Suomeen alkanut tulla jo syksy?