sunnuntai 11. tammikuuta 2015

2014 - Viimeinen vuosi


Hieno retki täynnä oivalluksia, onnellisuutta ja iloa on ohi. 

On pelottavaa miettiä mennyttä vuotta, kun tajuaa, että kulki koko ajan pahaa aavistamatta kohti viimeistä päivää, tietämättä, liian huolettomasti. Olisiko minun pitänyt tehdä jotain toisin? Olisinko voinut nauttia enemmän? Nämä ovat kipeitä kysymyksiä, joihin en voi löytää vastauksia.

Voin palata yhteiseen aikaamme enää muistelemalla. 
Muistelen lämmöllä ja rakkaudella.

Viimeiseenkin vuoteemme oli ripoteltu onnenhippuja, jotta muistaisin myös ne hienot hetket, jotka tekevät tästä kaikesta sen kaiken surun arvoista ja suurempaa. Voin lämmöllä muistella niitä reilua seitsemää vuotta, jotka sain. Olen onnellinen, että minulla oli elämässäni viisas opettaja, rakkain ystävä, luottamuksen arvoinen pari, joka näytti aina oikean suunnan ja ajan, myös sille viimeiselle matkalleen. Olen onnellinen, että minulla oli Majuri.

Kyyneleet yrittävät nousta silmiini, kun selaan ja luen vanhoja postauksia. Useat postaukset nostavat tunteitani pintaan. Niitä tunteita, joita tunsin kirjoittaessani. Iloa, surua, hämmennystä, jännitystä, pelkoa. Elän ne päivät, viikot, kuukaudet, vuoden kuin uudelleen.

Alkuvuodesta kaikki oli niin huoletonta, suurin murhe oli sää, joka vaihteli armottomasti jäädyttäen välillä kentän aivan ratsastuskelvottomaksi. Keväällä kyllästyin jatkuvaan sään kyttäämiseen ja vaihdoimme maneesitallille. Keväällä Majurin haluttomuusongelmat alkoivat uudelleen, välillä tullen ja mennen. Kesä oli täydellistä aikaa, viimeinen kesä. Liian nopeasti tuli syksy.

Syyskuun postauksista eteenpäin lukeminen saa sydämeni tykyttämään ja pelon kuristamaan kaulaani. Kamala tunne ryömii sisälleni ja elän kauhun hetket kuin uudestaan. Postaukset nostavat pintaan sen tuskan ja pelon. Ne tunteet, jotka haluaisin unohtaa.

Meillä piti olla vielä aikaa. 
Kuka antoi luvan riistää sen ajan pois?

Tämä postaus on koottu pienistä paloista vuodelta 2014. Pienistä hetkistä ja tuntemuksista, jotka yhdessä muodostavat viimeisen vuotemme. Vuosi oli hieno, opettavainen ja jännittävä, mutta samalla se oli elämäni kamalin, raskain ja epäreiluin vuosi.

Haluan kiittää teitä kaikkia, jotka olette eläneet matkassamme viime vuoden ja olleet myös surussani mukana. Kiitos kannustuksesta, inspiroinnista, kokemuksien jaosta ja kaikesta tuesta. Kiitos osanotoistanne ja aidosta kiinnostuksestanne. Kaunein kiitos kuuluu kuitenkin pilvenreunalle. Kiitos unohtumattomasta retkestämme, Majurini. Olen pahoillani, että se loppui niin pian.



"Vuosi on alkanut aivan mahtavasti Majurin ratsastuksen suhteen 
ja olemme päässeet aikalailla normaaliin liikutusrytmiin..."  
lue koko postaus täältä.

"Kaikki mahdolliset lämmittävät keinot on kaivettu nurkista, kääriydytty vällyihin ja vedetty pipot visusti päähän. Majurin toppaloimi otettu esille ja opeteltu sulkemaan tallinovet perässä, ettei lämpö karkaa harakoille. Ihmetelty lumihuuruisia puita, askelten alla narisevaa lunta ja auringossa kimmeltäviä hiutaleita. Pakkanen on saapunut näillekin nurkille. Olen jopa hieman nauttinut siitä..."
lue koko postaus täältä.




"Luulen ja pelkään, etten koskaan tule saavuttamaan tällaista luottamussuhdetta mihinkään muuhun hevoseen. Majuri on ystävä, jonka kanssa ei tarvitse arvuutella, koska tuntee toisen niin perinpohjin..." 
lue koko postaus täältä. 




"Minulla on vahva tunne siitä, että kehityksemme junnaa paikoillaan 
ja tästä on haaste kivuta ylöspäin..."
"Arvatkaa vaan, mikä vaiva putkahti taas yhtenä päivänä esiin, kun vuokraaja ratsasti Majurilla. Pysähtely. Sisuskaluni kääntyvät ympäri kun mietinkin tuota vaivaa. Juurihan siitä päästiin..." 
lue koko postaus täältä.

"Tajusin, että Majuri ei tule perässä ja ilmalentoni päättyy väkisinkin maan kamaralle. Yritin vielä ottaa harjasta kiinni, mutta turhaahan se oli siinä vaiheessa, kun lennät aivan eri suuntaan kuin hevonen..."
lue koko postaus täältä.


 
 "Aprillipäivänä Majuri ja Dessi nousivat traileriin ja aloittivat uuden elämän toisella tallilla..."
"Täytyy vielä hehkuttaa Majuria, siinä vasta herrasmies täynnä kultaa..."
"Jos Majuri vielä tähän päälle kadottaisi pysähtelyongelmansa ja löytäisimme vihdoin uuden satulan, olisi kaikki täydellisesti. Sitä täydellistä päivää odotellessa voin vain olla tyytyväinen ja elää päivän kerrallaan maailman reippaimman hevosen kanssa..."
lue koko postaus täältä.

 "Majuri vaikuttaa kaikkeen todella tyytyväiseltä. Jopa Majurin ilme on jotenkin muuttunut ja sen silmistä huomaa, kuinka se nauttii olostaan..."
lue koko postaus täältä.

"Niinhän minä vähän ajattelinkin, että pysähtely ei ole vielä ohi... Hetken näyttää hyvältä, mutta sitten taas mennään alas ja lujaa. Tämä on niin outoa oireilua, että menen jo aivan sekaisin. Oireissa ei ole päätä eikä häntää ja ne katoavat yllättäen ja tulevat taas yhtä yllättäen takaisin..." 
lue koko postaus täältä.



"Voisinko jo unohtaa Majurin kanssa olleet ongelmat? Tunne sanoo kyllä, järki käskee hillitsemään iloni. Kaikki voi hetkessä palata takaisin siihen huoleen ja repiä minusta sen ilon irti. Ja se sattuu. Se syö minua pala kerrallaan..."
 lue koko postaus täältä


 "Ehkä joskus vain tarvitsee pientä vastoinkäymistä, tönäisyä, että asiat lähtevät taas etenemään. Majuri on ollut todella mukava ratsastaa, kivan energinen ja motivoitunut..."
lue koko postaus täältä.

"En uskalla antaa itselleni lupaa olla tyytyväinen ja onnellinen tilanteeseen, vaan olen vainoharhainen. Pienikin muutos Majurin käytöksessä tai liikkumisessa saa minut epäilemään ja pelkäämään, että Majuri on taas kipeä..."
lue koko postaus täältä.



 "Maanantaina Majuri sai siis allergisen reaktion ilmeisesti ampiaisen pistosta. Majurin pää ja etujalat turposivat ja kaulasta löytyi patti, johon ötökkä oli luultavasti pistänyt..."
lue koko postaus täältä.

"Jokin tuntui napsahtavan paikoilleen, sain pohkeet pitkästä aikaa oikeasti läpi, Majurin herkäksi avuille ja ratsastus oli todella miellyttävää..."
lue koko postaus täältä.

"Siitä lihaksettomasta luukasasta on jäljellä enää muisto vain, sen verran komealta Majuri näyttää tällä hetkellä..."
lue koko postaus täältä.



"Meillä oli tässä kaksi todella ihanaa ja "helppoa" kuukautta, jonka jälkeen eteemme tuli seuraava ongelma ratkottavaksi..."
lue koko postaus täältä.

"Juoksuttelu, taluttelu, kevyempi ratsastelu ja maastoilu täyttävät päivämme ja hinku kunnon ratsasteluun kasvaa kasvamistaan..." 
lue koko postaus täältä.




"Huomaan heti, että kaikki ei ole normaalisti..."
lue koko postaus täältä.

"Minua pelottaa. Pelko kulkee vierelläni synkän varjon lailla. Ensimmäistä kertaa ikinä pelkoni on liian aiheellista ja painajaiseni tuskaisen todellisia. En halua niiden käyvän toteen. En vielä..."
lue koko postaus täältä.

"Se tunne, kun elämäni pisimmän viikon jälkeen puhelimeni soi. Kun nielaisen ennen kuin vastaan. Kun kuuntelen sydän tykyttäen eläinlääkäriä. Kun kuulen hymyn hänen äänessään ja mietin onko se hyvä merkki..."
lue koko postaus täältä.

"Majurin lopetus on tällä hetkellä toinen vaihtoehtoni. Seuraava vaihtoehtoni. Viimeinen vaihtoehtoni, jos nämä keinot eivät tepsi. Tämä ajatus saa minut voimaan pahoin..."
lue koko postaus täältä.




"Itsekin yritän unohtaa kaiken pahan olemassaolon, vaikka tietenkin päivittäin yli 40 pillerin annostelu sen viimeistään mieleeni palauttaa..."
lue koko postaus täältä.

"Ratsastaessa Majuri on ollut huomattavasti parempi ja reippaampi kuin ennen klinikkakäyntejä, joten ehkä jotain hyvää on edes tapahtunut..."
lue koko postaus täältä.




"Majurin kunto meni huonommaksi lääkekuurin loputtua..."
lue koko postaus täältä




"Silittelin Majurin ikiuneen. Se oli kaunis ja erittäin rauhallinen viimeinen hetki. Majuri nukahti ja pian se jo laukkasi paremmassa paikassa, ilman inhottavia mahakipuja. Paikassa, jossa se saa ahmia heinää tulematta ähkyyn, oikeassa ahmatin paratiisissa siis..."
lue koko postaus täältä

"En voi enää koskaan palata Majurin luokse, kuulla sen hörähdystä tai kimeää hirnahdusta, heinän rouskutusta, tuttua öhinää tai vaativaa töminää. Vielä hetki sitten minulla oli karvakorvani. Nyt minulla on hevoseni enää vain muistoissani. Toivon, etteivät ne haalistuisi..."
  lue koko postaus täältä.


Viime vuonna kirjoitin näihin aikoihin tavoitteitani vuodelle 2014. Toivoin lyhyesti terveyttä ja hyviä hetkiä ilman vastoinkäymisiä ja murheita. Halusin, että säät ja olosuhteet sallisivat paremman treenaamisen ja että löytäisimme sopivan koulusatulan. Toivoin, että Majuri porskuttaa vielä pitkään arjessani mukana. Otamme vastaan sen, mitä eteen tulee ja jatkamme kohti uusia seikkailuja. Majurilla on vielä paljon annettavaa ja opetettavaa minulle ja tahdon kokea ne hetket. Niin hyvät kuin vaikeatkin. Yhdessä oman, rakkaimman hevoseni kanssa.

Jokin muutti toiveeni tyhjiksi ja arvottomiksi. Toiveistani suurin ei toteutunut ja aivan kuin kohtalo olisi kirjoittanut tarinamme päinvastaiseksi toiveideni kanssa. Miksi Majurin aika tuli jo nyt, miksi? En minä sitä tahtonut.

Minusta tuntuu vaikealta, tyhjältä, typerältä, miettiä tavoitteita vuodelle 2015. Tuntuu, ettei enää ole mitään tavoittelemisen arvoista, kun se olennaisin puuttuu. Kenen kanssa minä unelmiani tavoittelisin? Se on toiveeni. Löytää uusi hevosystävä, jolle voin antaa rakkauttani ja aikaani ja jonka kanssa lähteä rakentamaan yhteistä polkua eteenpäin. Uskallan toivoa, että vuodella 2015 olisi minulle jotain hyvää annettavaa tämän surun jälkeen.

Aina toiveilla ei ole tapana toteutua. Aina kaikki ei ole kiinni uskosta, lujuudesta ja yrittämisestä. Joskus kohtalo vain sanelee väärin, joskus se taas potkaisee sinua onnella. Tulevaisuutta ei voi ennustaa tai siihen ei aina pysty vaikuttamaan.

Kaikki voi muuttua. Arvaamattomasti. Hetkessä.

18 kommenttia:

  1. Kyyneleet nousi pintaan, kun luki näitä viimeisimpiä paloja ;( Majuri oli kyllä upea hevonen! Mä toivon, että tää vuosi tuo sitä hyvää sulle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Niin, Majuri oli upein hevonen, täynnä kultaa :´)

      Poista
  2. Kyyneleitä, niitä taas riittää.. Minä jätin vuosipostauksen kirjoittamatta, en pystynyt siihen. Kaikki se muisteleminen on edelleen niin kivuliasta ja minusta tuntuu, että koko vuoden ilot peittyivät loppuvuoden suruun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, minäkin kirjoitin tätä postausta aika kauan, pienissä pätkissä kerrallaan, sen verran haikeaa oli lukea vanhoja postauksia :( Vaikea vuosi kyllä oli, taistelua taistelun perään ja lopulta suunnaton suru :(

      Poista
  3. Upeasti kirjoitettu ja kuvitettu postaus <3

    VastaaPoista
  4. Todella kauniisti kirjoitettu postaus, ihanaa luettavaa kertakaikkiaan, vaikka suru tuli kyllä kaikesta tästä, tekstiin pääsi niin hyvin itse eläytymään. En voi kuin toivottaa mielettömästi tsemppiä ja jaksamista eteenpäin ❤️

    VastaaPoista
  5. Hurjasti tsemppiä, todella ihanasti toteutettu postaus <3

    VastaaPoista
  6. Hienosti puhuttu ja voimia! <3

    VastaaPoista
  7. "Luulen ja pelkään, etten koskaan tule saavuttamaan tällaista luottamussuhdetta mihinkään muuhun hevoseen. Majuri on ystävä, jonka kanssa ei tarvitse arvuutella, koska tuntee toisen niin perinpohjin..."

    "--Vielä hetki sitten minulla oli karvakorvani. Nyt minulla on hevoseni enää vain muistoissani. Toivon, etteivät ne haalistuisi..."

    Eihän tätä teksitä voi lukea ilman kyyneleitä, niin samalla tavalla kävi juuri itsellenikin. Varsinkin kaksi ylempää lainausta ovat kuin suoraan ajatuksistani, hevosen nimi vain eri.
    Tsemppiä ja iso halaus!❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, suuret osanotot sinulle ja voimahalaukset <3 Ei ole helppoa menettää ystäväänsä :(

      Poista
  8. Luin tekstisi atk tunnilla... Kuuntelin samaan aikaan Kelly Clarksonin- Because of you. Pikkuhiljaa kun luin eteenpäin noita katkelmia, yritin olla itkemättä kaikkien keskellä, mutta en onnistunut siinä.
    Kyyneleet valuivat valumistaan poskiani pitkin, kyllähän tässä tulee mieleen se kun oma hevonen oli kouluttamaton ja eläinrääkätty, kun tuli meille, niin voi samaistua pelkoon poislähdöstä.

    Kirjotit todella kauniisti Majurista. Se uni mistä kirjoitit, koin itse saman koirani kuoltua, joka ei ollut ihan "tavallinen" koira. Olin elänyt sen kanssa koko elämäni, jase oli akikista tärkein asia mulle. Hän kuoli 2012 vuonna, ja en ole vieläkään päässyt kokonaan yli,mutta se rauhoitti kun näin "ensimmäistä kertaa selkeää unta" koirastani. Unessa Eppu (labbikseni) haki mut normaaliin tapaan ottamalla remmin suuhunsa ja selkeästi pyysi, että otan toisesta päästä kiinni.
    Kun otin siitä kiinni, se vei meidät metsään jossa seurasimme sivussa minua ja koiraani,kun näimme meidät toistamassa muistojamme. Tiedätkö sellaisia flash backeja? Kun olimme käyneet parhaat muistot alusta loppuun, Eppu hyvästeli minut ja lähti pois. Sen jälkeen on ollut niin paljon helpompi olo. Aistin, että nyt asiat ovat hyvin.
    Rakkaus sattuu, mutta muista kuinka onnellinen olit kun annoit hyvän kodin, ja sait tehdä ihania muistoja rakkaimpasi kanssa. Rakkaus ei koskaan häviä, valitettavasti kaikesta on joskus luovuttava.
    Toistan: Kirjoitit todella kauniisti. Voimia, paljon. ❤
    ps. Anteeksi romaanista

    http://crazylifestylealexa.blogspot.fi/2015/02/70-jarjestys-karkasi-kasista.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauniista, mieltä lämmittävistä sanoistasi <3

      Ihana tuo sinun unesi. Kyllä se jollain kummalla tavalla lohduttaa, kun juurikin aistii, että kaikki on hyvin siellä pilvenreunalla. Sitä rakkautta ja niitä yhdessä koettuja hetkiä ei vie kukaan pois, olet oikeassa. Täytyy vain olla kiitollinen, että se kaikki tapahtui <3

      Poista