tiistai 23. joulukuuta 2014

Aikaa ja ajatuksia muillekin

Kolme viikkoa. 

Majurin poismenosta on kulunut kolme viikkoa. Nämä viikot ovat olleet pitkiä. Tuntuu, että siitä on mennyt ikuisuus, kun Majuri oli täällä. Samaan aikaan minusta kuitenkin tuntuu käsittämättömältä, ettei Majuri ole enää luonani. Etten voi enää koskaan palata Majurin luokse, kuulla sen hörähdystä tai kimeää hirnahdusta, heinän rouskutusta, tuttua öhinää tai vaativaa töminää. Vielä hetki sitten minulla oli karvakorvani. Nyt minulla on hevoseni enää vain muistoissani. Toivon, etteivät ne haalistuisi.

Majurin poismenosta oli kulunut reilu viikko, kun päätin ensimmäistä kertaa lähteä tallille. Minulle oli jo muodostumassa pieni kynnys lähteä sinne. Tiesin, että Majurin tavarat odottaisivat koskemattomina, omilla paikoillaan, valmiina käyttöön. Täynnä muistoja. En tiennyt olisinko valmis kohtaamaan ne tunteet. Välttelin tallille lähtöä ja kun minulle tarjoutui tilaisuus ratsastaa Dessillä, oli ensimmäinen ajatukseni vältellä vielä hetki. Tajusin kuitenkin, etten voi tehdä siitä kynnystä itselleni, isoa pahaa mörköä, jota en uskaltaisi kohdata. Lähdin siis tallille, reilun viikon jälkeen. Ratsastushousujen jalkaan vetämisestä tuntui kuluneen ikuisuus. Mahaani kouri inhottavasti jännityksestä ja pelosta.

"Kaikki oli ennallaan. Tavarat olivat siellä minne ne jätinkin, hieman ohutta pölyä pinnassaan. Karsina odotti siivoamistaan. Kaikki oli paikallaan, mutta jotain silti puuttui. Karsina oli tyhjä, Dessillä oli uusi tarhakaveri. Tuttu hörinä ei ottanut minua vastaan. Majuri puuttui."

Sinä päivänä kävi todella kova tuuli. Kun hain Dessiä tarhasta, suuri tuulenpuuska yritti ottaa meistä kiinni. Tajusin ajatelleeni, että Majuri olisi siinä vaiheessa jo vähintäänkin steppaillut rauhattomana. Samalla hetkellä tajusin, että Dessi, jolta tuulenpuuska oli jo repinyt loimenkin pois pepun päältä, vain katsoi minua ja pysyi siinä lähellä, eikä miettinytkään pakoon lähtöä. Dessi on sellainen. Kiltti ja nöyrä omalla tammamaisella tavallaan. Erilaisuus on rikkaus, hyvä asia, ei kaikkien tarvitse olla Majureita. Ajatus nousi päähäni ja sillä hetkellä olin kiitollinen tuolle pienelle tammalle siitä, että se oli siinä. Pysytteli lähellä, vaikka tuuli yrittikin heittää meidät eri suuntiin.

Dessiä harjaillessa tajusin, kuinka paljon olin kaivannut hevosen kanssa olemista. Tuntui mukavalta olla taas tallilla, vaikka tunnetta laimensi tieto siitä, ettei minulla ollut enää syytä mennä sinne päivittäin. Oli omituista huomata, että katsoin Dessiä aivan erilaisin silmin. Nyt minulla ei ole enää hevosta, johon kiinnitän kaiken huomioni, rakkauteni ja aikani, vaan silmäni etsivät ja olivat kiinnostuneita kaikesta muustakin. Huomasin, että Dessi oli kasvattanut mahaa (kun uskollinen NuuNuu ei ole enää siivoamassa kaikkia heiniä) ja karvakin oli muuttunut pörröisemmäksi. Kiinnitin Dessiin aivan uudella tavalla huomiotani. Ennen se oli ollut vain se pieni ja pippurinen tamma, mutta nyt tajusin, että en edes tuntenut sitä. Tajusin, että haluaisin tutustua Dessiin. Oppia tuntemaan sen. Ehkä oppisin pitämään siitä aivan uudella ja erilaisella tavalla nyt, kun minulla on aikaa ja ajatuksia muillekin.

Dessin kanssa marraskuussa. c. Jasu
Minun ja Dessin yhteinen taival on lähtenyt nyt parin viikon aikana käyntiin hieman vaihtelevalla menestyksellä. Dessi on herkkä ratsastettava ja jännittää yleensä aika paljon uusia ratsastajia. Olen saanut Dessistä irti tosi kivoja pätkiä, mutta rentoutumiseen on kulunut jokaisella ratsastuskerralla vähintäänkin hetki aikaa. Se on outoa. On outoa, kun ei tunne ratsuaan.

Minulla ja Dessillä tuntuu olevan jonkinlainen viha-rakkaus-suhde. Dessi nimittäin puri minua viikko sitten kädestä todella lujaa, kun kiristin satulavyötä. Kukaan hevonen, edes Majuri, joka alkuaikoinaan oli hyvinkin taitava hampaiden käyttäjä, ei ole koskaan purrut minua niin lujaa. Tapahtuneen jälkeen Dessi oli äärimmäisen nöyränä ja tuntui olevan itsekin hämillään siitä, että puraisi minua. Ehkä tamma sitten halusi hyvittää sen, koska sinä päivänä ratsastus sujui paremmin kuin koskaan. Dessi taisikin saada ratsastettavuudellaan anteeksi sen, että yritti viedä puoli käsivarttani mennessään. Ehkä meistä voi vielä tulla ystäviä, ehkä. Siihen tarvitaan vain kärsivällisyyttä, hyviä hermoja ja oikea aaltopituus. Ei paljon muuta.

Kaiken hälinän ja uuden opettelun keskellä on suru. Suru, jota piilottelen, enkä tahdo sen nousevan esiin pinnan alta. Suru, jonka tiedän kytevän, mutta jota en halua päästää leimahtamaan. Se on niin polttavaa ja jättää ikuiset jäljet. Joskus, kuten nyt, suru kuitenkin nousee, pakottaa kyyneleet virtaamaan poskilleni ja kääntää ajatukseni siihen tuskaan, jota olen yrittänyt haudata. Suru kaivaa itsensä aina pintaan ja happea haukkoessaan imee minua sisuksiinsa. Surun kylmiin, syviin sisuksiin. Minulla on niin ikävä sinua, rakas Majurini.

Hyvää joulua sinne pilven reunalle, 
maailman kauneimmalle enkelihevoselle ♥

Hyvää joulua myös teille lukijoille,
nauttikaa rakkaittenne seurasta

16 kommenttia:

  1. Ihana postaus! Paljon jaksamisia sinne ja hyvä että saat sentään Dessin kanssa touhuta. Miksei Iina kirjoita blogiinsa ollenkaan enää?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Se on kyllä hyvä, kun on kuitenkin edes vähän tuttu hevonen, jonka kanssa jatkaa :) En tiedä miksei Iina kirjoita, ei varmaan ole ollut jaksamista tai inspiraatiota kirjoittaa.

      Poista
  2. Ihana postaus! tuttu tunne, itseltäni kun hevonen lähti niin samaisena päivänä kun tallilta lähdin, lähdin sieltä viimeisen kerran, enkä ole tähän päivään mennessä siellä käynyt. Keräsin saman tien kaikki tavarat autoon, talliin ei jäänyt mitään, tiesin, etten voisi sinne palata. Pilvien päällä on niin paljon mahtavia hevosia! Kuinka sitä tekisi mitä vaan jos saisi vielä yhden päivän viettää oman rakkaan kanssa...Voimia sulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! <3 Tallille meno ensimmäistä kertaa oli kyllä vaikeaa, ymmärrän että sinä teit tuollaisen ratkaisun. Totta, niin upeita hevosia on jouduttu hyvästelemään, voi kunpa asiat olisivat toisin :(

      Poista
  3. Hyvää joulua! Jaksamisia, oot vahva ja selviät kyllä tästäkin <3

    VastaaPoista
  4. Kauniisti kirjoitettu postaus, suuret voimahalit sinne suuntaan <3

    VastaaPoista
  5. Tästä itsellekkin tuli tippa linssiin, koskettava ja kauniisti kirjoitettu postaus. Suuret osanotot <3

    VastaaPoista
  6. Muista, että mikään ei katoa, muuttaa vain muotoaan <3
    Jonain hetkinä, suurimman surun hälvettyä,
    kun tuuli tuulee oikeasta suunnasta ja hiljaisuus kuuluu, voit edelleen tuntea ystävän läsnäolon.

    Voimia aivan hirmuisesti sinulle!

    VastaaPoista
  7. Hevoseni kuoli samaan vaivaan kuin Majuri, oli vain 9-vuotias. Juuri saman luonteinen ja varmasti yhtä ihana, harmi että Majuri jätti maailman, tämä oli siis molempien lempihevosten viimeinen taistelu♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei :( Osanotot <3
      Majuri ja hevosesi voivat laukkailla yhdessä pilven reunalla, kohtalontoverit <3

      Poista