tiistai 9. joulukuuta 2014

Olen yksin, enkä tiedä kuinka jatkaisin



Nyt aikaa mennyttä katselen
ja polkua yhteistä muistelen.
Oli kukkia varrella polun sen,
ilon, onnen sekä myös murheiden.
Niistä kaikista sidon seppeleen,
Rakas, Sinua kiittäen, kaivaten.

Viimeiset kolme kuukautta olivat vaikeita. Majuri taisteli ja niin taistelin minäkin. Olisin voinut tehdä mitä vain Majurin vuoksi, jos siitä olisi ollut apua. Ajatukseni pyörivät koko ajan Majurin ympärillä. Kyttäsin, pelkäsin ja jännitin valehtelematta koko ajan. Minua pelotti aivan hirveästi. Jos Majuri olisi haluton liikkumaan, tiesin, että minun olisi tehtävä viimeinen päätös. Minulla ei olisi ollut syytä pitää kipeää hevosta täällä. Hevosta, jota en saisi terveeksi. 

Mietin, kuinka voisin ystäväni pelastaa, tutkin ja etsin tietoa niin kauan, että pääni oli pyörryksissä ja minulla oli ajatuksissani lukuisia eri teorioita. Pelkäsin jo kuvittelevani kaikki oireet, pelkäsin niiden johtuvan minun pelostani. Koska niinhän minun tosiystäväni teki, ei liikkunut, jos minua pelotti. Taistelin, mutta samalla kuitenkin koko ajan tiesin ja aavistin, että tämä on lopun alkua.

Vaikka tiesin surun saapuvan,
silti toivoin elämän jatkuvan.
Yksi tieto kuitenkin lohduttaa,
nyt unesi ei ole tuskaisaa.

Valmistelin Majurin poismenoa pääni sisällä jo pidemmän aikaa, salaten ajatukset jopa itseltäni. Huomasin miettiväni enemmän ja enemmän aikaa Majurin jälkeen. Mietin, kuinka Majuri täältä lähtee, mietin mistä tavaroista luovun, mitkä säästän ja ratsastelin Dessilläkin kokeilumielessä. Minua harmitti, koska Dessi ei ole samanlainen kuin Majuri. Ei laisinkaan. Mietin, kuinka ihmeessä tulisin pärjäämään ilman hulmuharjaani.

Majurin viimeisen viikon aikana tilanne meni nopeasti huonommaksi. Viimeinen lääkekuuri tehosi hetkellisesti, mutta pian Majuri alkoi mennä entistä huonompaan suuntaan. Kun yhtenä päivänä Majuri ei olisi halunnut enää edes kävellä, vaan pysähtyi ja tuijotti kylkeään, päätin, että minun täytyy pian päättää Majurin viimeinen päivä. Ajattelin sen olevan joskus joulukuun puolessa välissä, mutta Majuri muuttui päivien päästä vielä haluttomammaksi. Se ei olisi taluttaessakaan halunnut oikein liikkua tai lähteä edes maastoon ja alkoi arkoa kylkiään. Päätin, että se on tehtävä pian.

"Yritän etsiä itselleni pakotietä, sydämeni yrittää huutaa tuskissaan: vielä on jokin keino! Mutta järkeni sanoo, ettei ole. Vihaan itseäni tämän takia. Vihaan itseäni sen takia, mitä joudun ystävälleni tekemään. Vihaan, että minä joudun päättämään. En halua sitä, mutta tiedän sen olevan paras ratkaisu. Helpotus." Näin kirjoitin viimeisinä päivinä, kun järkeni ja sydämeni kävivät taistelua. Kun tiesin mitä minun pitää tehdä, mutta oli elämäni vaikein päätös ottaa se askel. Viimeinen askel kohti tarinamme loppua.

Viimeisenä päivänään Majuri alkoi jättää mössöjään syömättä ja heinääkin mupelsi vähän vaivalloisesti, ei sillä samalla innolla kun Majuri yleensä mupeltaa. Lisäksi Majuri pureskeli ruokaa klimpeiksi ja sylki ne suustaan. Viimeisenä päivänään Majuri antoi Dessille johtajan paikan, ei siitä ollut enää pomoksikaan. Onneksi sain ajan klinikalta nopeasti. 

Tiesin lähtösi lähenevän,
näin voimasi vähenevän.
Muisto kaunis vie eteenpäin minua,
vaik’ on sydän, silmät, täynnä kyyneleitä.

Silittelin Majurin ikiuneen. Se oli kaunis ja erittäin rauhallinen viimeinen hetki. Majuri nukahti ja pian se jo laukkasi paremmassa paikassa, ilman inhottavia mahakipuja. Paikassa, jossa se saa ahmia heinää tulematta ähkyyn, oikeassa ahmatin paratiisissa siis. Viimeisillä hetkillä minusta tuntui, että Majuri oli tyytyväinen. Tyytyväinen ja kiitollinen. Koko päivän Majuri oli ollut hieman rauhaton, mutta eläinlääkärin tullessa karsinaan, jossa odotimme, rauhoittui Majuri saman tien. Tiesikö se? Minusta tuntuu, että se aavisti ja tiesi, että enää ei tarvinnut kamppailla. Se oli tyytyväinen.  

Syliini painoin,
hellästi saatoin.
Viimeisen kerran kosketin,
suukon turvallesi jätin.
Rakkaani,
olet aina sydämessäni.

Tämä päätös teki minuun kipeää, mutta vielä kipeämpää olisi ollut katsoa ystävääni, joka ei oikein enää jaksanut. Ystävää, joka itse oli jo luovuttanut. Tämä oli ainoa päätös, jonka pystyin tekemään Majurin hyväksi. Muut päätökset olisivat olleet itsekkäitä. Tiedän, että tein oikein, yritin kaikkeni ja enemmänkin. Yrityksenikään eivät vain riittäneet.

Olisin voinut antaa lisää päiviä, ehkä jokusen viikon, mutten olisi saanut takaisin sitä Majuria, jonka halusin. Sitä höpsöä, kujeilevaa, maailman parasta hevosta. Minun täytyi tukahduttaa avuttoman sydämeni huudot, koska tiesin, että pakotietä ei ole. Olin valmistautunut tähän kaikkeen, mutta siltikään en ollut, enkä olisi koskaan tullutkaan olemaan valmis.


Rakas ystävä
ei koskaan kuole.
Hän elää ajatuksissamme,
sydämissämme, muistoissamme.

Sain Majurilta niin paljon. Niin paljon, että sitä ei kukaan voi viedä pois. Niin paljon, etten pysty edes käsittämään tai selittämään. Majuri oli aarteeni, luottamukseni arvoinen ystävä, viimeiseen hetkeensä asti. Viimeisissä kuukausissakin oli pari upeaa viikkoa. Sain vielä nähdä minun Majurini täysissä sielun ja ruumiin voimissa, jotta muistaisin. Jotta muistaisin hulmuharjani juuri sellaisena. Upeana ja elämäntahtoisena. 

Minua surettaa ja minulla on aivan järjetön ikävä, mutta tiedän Majurin saaneen onnellisen loppuelämän. Tiedän tehneeni elämäni raskaimman, mutta silti oikean päätöksen. Vastuullisen hevosenomistajan päätöksen. Tiedän, että Majuri sai elämässään onnea, joka korvasi sen pahan, jota se joutui elämänsä alkuvuosina kestämään. Olen täyttänyt lupaukseni ja viimeinen palvelukseni oli sanoa näkemiin. Nyt en tiedä kuinka tästä jatkaisin. Kuinka jatkaisin, yksin.

Olo on tyhjä.

Suru ei ole hellittänyt. Olen vain siirtänyt sitä taka-alalle ja maistanut siitä pieniä paloja kerrallaan. Ne palat ovat kyynelistä suolaisia, voimattomia ja avuttomia. Jokin pieni asia, tavara, ajatus, muisto tai kuva saattaa palauttaa tämän menetyksen ajatuksiini ja menetän ajatusteni hallinnan. Yhtenä päivänä avasin auton peräkonttia. Tiesin mitä siellä oli, mutta silti ne herättivät minussa erittäin voimakkaita tunteita ja suru pääsi jälleen iskemään minulta ilmat pihalle. Majurin kuljetussuojat ja kuljetusloimi makasivat takakontissa. Olo oli kuin olisin vähintäänkin avannut Majurin haudan, minua itketti ja tajusin taas tilanteen. Majuri ei tule takaisin. Se oli Majurin viimeinen matka.

Olen viettänyt lähes kolmasosan elämästäni päivittäin tallilla Majurin kanssa. Kun se riistetään yhtäkkiä pois, on olo hämmentynyt, surullinen, suuttunut. Ajattelen vieläkin, että kohta taas menen tallille, haen hevoseni ja teen kaikkea mukavaa sen kanssa. Alitajuntani kuitenkin huutaa väliin typerys, sinulla ei ole enää hevosta! Se sattuu. Mitä minä nyt teen? En ole saanut vielä siihen kysymykseen vastausta.

Jotta suru ei repisi minua palasiksi ja saisin vielä kiinni hevoselämästä, alan ratsastamaan siskoni hevosella Dessillä ainakin kerran viikkoon ja saatan etsiä toisenkin vuokrahevosen. Blogia tulen jatkamaan, koska olen huomannut, että kirjoittaminen auttaa. Olen todella huono puhumaan tunteistani ääneen, joten tämä on hyvä kanava vuodattaa niitä. Kiitokset myös teille kaikille, jotka olette tsempanneet minua blogin välityksellä, arvostan jokaista kommenttianne.  

Tein blogiin uuden ulkoasunkin ja blogin nimi hieman muuttuu: Sydämeeni mahtuu vain yksi M. Koska mitään samanlaista ei tule enää koskaan olemaan ja sydämeni tulee aina kuulumaan mustalle hurmurilleni. 

Blogin tekstit tulevat käsittelemään muistelmia menneisyydestä ja Majurista, ajatuksia tulevaisuudesta, Dessin ratsasteluista ja tuntemuksia tiellä kohti uutta omaa hevosta. Vielä en pysty ihan tosissani uutta omaa hevosta katselemaan, koska minusta tuntuu, että yrittäisin vain etsiä Majuria. Majuri jätti myös riman melko korkealle, mutta toivon, että voisin antaa rakkauttani vielä jollekin hevoselle, joka sitä tarvitsee. Odotan sitä oikeaa. Aika näyttää, tuleeko sitä.


Seison kuin pieni lapsi yksin keskellä metsää. Eksyksissä. 
Ilman sitä tuttua ja turvallista ystävääni vierelläni.
Olen yksin, enkä tiedä kuinka jatkaisin. 


44 kommenttia:

  1. Sait kyllä kyyneleet virtaamaan poskille... Niin suuret tsempit ja osanotot täältä! ♥ Ihana postaus, kirjoitat tosi kauniisti. Kaikkea hyvää sinulle, ja paljon paljon voimia surunkäsittelyyn! :')

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Merika <3 Kirjoittelin tätä useamman päivän, tän kirjoittamiseen ei tarvittu verta ja hikeä, vaan kyyneleitä. Sanat tulivat suoraan sydämestä ja omista tuntemuksistani, ihana kuulla, että tunne välittyy myös sinne <3

      Poista
  2. Osanotot myös meiltä ja hienoa, että löysit tavan käsitellä menetystäsi. Voimia ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Tämä on kyllä hyvä tapa käsitellä tunteita, saa pukea ne sanoiksi.

      Poista
  3. Olen elänyt 28 vuotta ja tämä oli kaunein kirjoitus minkä olen ikinä lukenut. Luin tämän myös ääneen kahvitauolla ja jokaisella oli vähintään muutama kyynel poskella. Kiitos. ♥ Ja voimia meiltä kaikilta, teit ainoan oikean ja vaikeimman ratkaisun mitä ihminen voi tehdä. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, sinun kommenttisi sai silmäni kostumaan, kiitos itsellesi, arvostan todella paljon tätä <3
      Postaus on kirjoitettu tunteita ja kyyneliä vuodattaen, sanat on upotettu rakkaudessa ja surussa, ehkä niistä sen takia tuli kauniita.

      Poista
  4. Tää postaus sai oikeasti kyyneleet virtaamaan poskille, kuten jo monet sanoivatkin. Majuri on ollut todella onnekas, kun se sai tuollaisen omistajan kuin sinä!
    Osanotot sekä paljon voimia jatkoon!♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Veera, oikeastaan se taitaa mennä niinkin päin, että minä olin onnekas, kun löysin Majurin :) <3

      Poista
  5. Todella koskettava kirjoitus. Kirjoitit Majurista todella kauniisti. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Niin upeaa hevosta täytyy muistella kauniisti <3

      Poista
  6. Aloin oikeesti itkemään kun luin tätä postausta. Tosi koskettavasti ja ihanasti kirjotettu.<3 Meiltäkin piti lopettaa hevonen tänä syksynyä.:(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, kiitos sanoistasi <3 Ja suuret osanotot sinulle, hevosesta luopuminen ei ole helppoa <3

      Poista
  7. Ihana kirjoitus Oona ❤️ Osaanotot vielä meiltäkin!

    VastaaPoista
  8. Tuli kylmät väreet tästä tekstistä, niin surullista mutta kaunista! Paljon voimia ja kaikkea hyvää jatkoon! ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, että olen onnistunut välittämään tunteita tämän tekstin kautta. Kiitos <3

      Poista
  9. Kaunis teksti ❤ Paljon voimia suruun ja hyvää jatkoa!

    VastaaPoista
  10. Olet todella lahjakas kirjoittaja. Vaikka sanotaankin, että "ihastuttava hevonen on kokemus joka pitää kokea ja jonka voi pilata ainoastaan sanoilla, jos sitä yrittää kertoa" niin sinä kyllä osaat kertoa asiat Majurin ansaitsemalla tavalla ja välittää tunteet tekstin kautta vielä muillekkin ihmisille. Todella kaunista! Voimia sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella hieno kohteliaisuus, kiitos tästä <3 Tämä oli minulle varmasti kaikista kirjoittamistani postauksista kaikkein vaikein kirjoittaa, mutta Majuri ansaitsee kauneimmat sanat muistonsa kunniaksi <3

      Poista
  11. En ole lukenut ikään mitään näin kaunista <3 Voimia Oona <3

    VastaaPoista
  12. Paljon voimia. Kirjoitit hirmuisen kauniisti, käsi sydämellä voin sanoa, että tämä on aivan varmasti parhaimpia kirjoituksia mitä olen koskaan lukenut. Sinänsä harmi, että Majurin elämä päättyi jo nyt, mutta teit juuri oikean päätöksen. Todella paljon voimia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon mieltä lämmittävästä kommentista <3
      Olin aina ajatellut, että kyllä Majuri ainakin parikymppiseksi elää, ehkä viettää kanssani leppoisia eläkepäiviäkin joskus vanhuksena, mutta eihän mikään mene ikinä niinkuin oli ajatellut :´(

      Poista
  13. Kaunis kirjoitus ja niin totuudenmukainen. Suru on läsnä lähes kaikessa ja huomaan tehneeni samaa, maistelen sitä pala kerrallaan. Eilen katselin ekaa kertaa Taavin albumia Facebookissa ja ihme kyllä, tein sen itkemättä. Mutta ahdistus palasi ja mietin taas, olisinko kuitenkin voinut päättää toisin.

    Minäkin käytän blogia väylänä tunteilleni ja niiden purkamiselle, koska en myöskään yleensä puhu kellekään oikeista tunteista. En myöskään itke muiden nähden mielelläni, tosin nyt olen tehnyt sen lukemattomia kertoja. Suru on ja varsinkin alkuun oli, niin kovin raastava.

    Paljon voimia sinulle tuleviin päiviin ja kuukausiin. Toivon, että löydät vielä hevosen, jolle voit antaa yhtä hienon elämän, kun Majurilla oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Minäkin sysäilen surua taka-alalle ja välillä ihan havahdun, että Majuria ei ole enää, sitten alkaa ahdistamaan ja surettamaan. Uskon vahvasti, että surumme kuitenkin muuttuu pikku hiljaa, itse ainakin huomaan jo välillä olevani surullisen sijaan kiitollinen kaikesta siitä mitä Majuri antoi minulle näiden vuosien aikana. Teimme ihan oikeat päätökset, nyt hevosemme ovat rauhaisassa paikassa, ilman mahakipuja, se on paras paikka, jonne voimme ne päästää, kun ne eivät täällä enää jaksa <3

      Blogi on kyllä ollut hyvä väline tunteiden purkuun ja käsittelemiseen ja tätä kautta saa myös tätä vertaistukea. Välillä tuntuu myös, ettei edes kehtaa puhua tästä aiheesta enää kenellekään, kun lähimmäiset ovat varmasti kuunnelleet tästä aiheesta minulta jo aika paljon, tulee kohta korvista ulos kaikilta.. :)

      Kiitos ja sitä toivon myös, että voisin antaa vielä jollekin hevoselle sitä mitä minulla on annettavana. Luulen, että Majurikin haluaisi niin, jos se voisi päättää :´)

      Poista
  14. Niin kaunis kirjoitus! En pystynyt ilman kyyneliä lukemaan, kun kokoajan nousi mieleen oma koira joka lopetettiin viime vuonna(olen nyt 12) koiran tunsin elämäni alusta asti... Voimia Oona! ♥ Majurilla oli varmasti elämänsä parhaat viimeiset vuodet!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi ei, voimahalaukset sinulle, kaikki eläinystävät ovat niin arvokkaita, että niistä luopuminen jättää ikuiset jäljet sydämeen <3 Ja kiitos <3

      Poista
  15. Aivan ihana teksti, koskettava ! Ja upea banneri. Kaikkea hyvää sinulle ja turvallista matkaa Majurille kohti tulevaa.

    VastaaPoista
  16. Aivan ihana blogi! Lämmin osanotto rakkaan eläimen poismenosta :(

    VastaaPoista
  17. Aivan ihana postaus, niin se tunne ja kaikki välittyy tänne asti ♥ Piti melkein itkeäkin, kun luki tätä koskettavaa postausta♥ Voimia sulle !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta ja mieltä lämmittävästä kommentista < 3

      Poista
  18. Osanottoni ja voimia suruusi.

    Luopumisen tuska on hintana lahjasta rakastaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset, suru tosiaankin on rakkauden hinta <3

      Poista
  19. Luin tän kirjotuksen tänään taas uudelleen, ja on hirmu koskettava ja ihana postaus! Voimia sulle ♥ Tällein btw, millanen paikka rakentalli on sun mielestä kisapaikkana? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Reetta <3
      En oo yli vuoteen käynyt, mutta ihan mukava, useimmiten kaikki pelaa hyvin ja ihmiset on ystävällisiä :) Pari kertaa koulukisoissa on ollut vähän huonoja tuomarivalintoja ja jos kisat on maneesissa, niin se on kyllä etenkin estekisoille turhan kapea ja ahdas. On joskus tullut hypättyä väärä estekin, kun ne on niin sumpussa siellä maneesissa ja tiet on tosi tiukat ym. Mutta jos kisat on kentällä, niin ahtaudestakaan ei ole ongelmaa :)

      Poista