Majurin synkkä menneisyys

Majuri on seissyt karsinassa, kun muut ovat saaneet olla pihalla, se hyökkäsi muiden hevosten päälle, ei voitu tarhata samaan aikaan. Majuri on ollut liian hullu, että kukaan olisi uskaltanut mennä sen tarhaan, se tuli hampaat irvessä vastaan. Liian hullu, että kukaan olisi uskaltanut käsitellä sitä tai antaa sille edes sen tarvitseman hoidon. Majuri vain seisoi, joko pihatossa tai karsinassa, hullunleima otsassaan, kukaan ei tehnyt sille mitään. Paitsi hakkasi.

Majurin harja oli sellaisilla takuilla, että se piti leikata kokonaan pois. Se ihana ja paksu hulmuharja. Kaviot olivat hoitamattomat, lihakset tippuneet, järjestä ei tietoakaan. Se heitteli ihmisiä selästään, pitkin maneesin seiniä.  

"Miksi Majuri ei tottele? Mitä minun pitää tehdä?" 
"Mene tallin taakse, ota lankku ja hakkaa se."

Sillähän sitä järkeä sen hevosen päähän saa, eikö?

Haluaisinko edes tietää mitä kaikkea pahaa Majuri on joutunut kokemaan? Ovatko ihmiset värittäneet asioita, ovatko ne paisuneet matkalla? Vai mikä pahinta: ovatko pahimmat tarinat jääneet matkalta pois? Haluaisinko tietää totuuden?

Mutta mitä tekisin totuudella? Tehtyä ei saa tekemättömäksi ja Majurilla on nyt kaikki hyvin. Se ei joudu kokemaan enää sellaista julmuutta, mitä se on kokenut. Ei ikinä. Sen olen luvannut.

Entä jos saisin tietää totuuden tästä hullusta ja hakatusta kiertolaisesta, Majurista? Haluaisinko päästä puhumaan näille ihmisille, tai oikeastaan hirviöille, jotka ovat Majurille niin tehneet? Kysyisin, miksi he ovat tehneet sellaista julmuutta viattomalle hevoselle?

Luulen, että he tuskin edes välittäisivät, tuskin heitä kiinnostaisi tippaakaan. Jos heitä kiinnostaisi, eivät he sellaista olisi tehneet. Halveksin sellaisia ihmisiä, tuskin edes haluaisin nähdä heitä. Enkä ikinä, en koskaan päästäisi heitä enää Majurin lähelle.

Miksi ihmiset tekevät julmuuksia eläimille? Koska ne eivät tottele? Mikseivät ihmiset yritä ymmärtää eläimiä, he vain olettavat, että eläimet ymmärtävät meidän kieltämme ja tajuavat kaiken mitä sanomme. Mutta eläimet eivät tajua sanoja, ne oppivat teoista. Majuri oppi, että ihminen lyö, ihmistä pitää pelätä, pitää puolustautua tai paeta. Teki Majuri mitä tahansa, se oli väärin.

Majuri rakensi itselleen kovan suojakuoren ja käpertyi syvälle sen alle. Kaunis luonne hautautui pelkoon. Avunhuudot olivat turhaa ja kamppaillessaan vastaan Majuri sai vain lisää kärsimystä. Miten se olisi voinutkaan luottaa keneenkään ympärillään, kun luottamuksen arvoisia ihmisiä ei kuulunut sen elämään. Se ei voinut tukeutua, ei pyytää apua. Majurista tuli kylmä, vihainen ja kova. Kuollut ulkokuori. Maailman kaunein olento sisältään.

Majuri, hevonen, joka on kiltteyden ja suloisuuden huipentuma, joutui ihmisten typeryyden takia kestämään sellaista kohtelua. Hakkaamista ja sen jälkeen oman onnensa nojaan jättämistä ja lopulta kiertoon seuraavalle onnekkaalle. Miksi kukaan ulkopuolinen ei ole huomannut asiaa tai tehnyt asialle mitään? Ja miten väärin ovat ne hirviö-ihmiset tulkinneet Majuria, miten väärin ne ovat yrittäneet sitä kouluttaa, kun ovat saaneet maailman ihanimmasta hevosesta niin vihaisen hevosen?

Aivan helvetin väärin.

Tällä kertaa vähän rajumpaa tekstiä, toivottavasti ette pahastuneet. Pistää vain niin vihaksi, kun edes ajattelen näitä hirviö-ihmisiä, jotka ovat viatonta eläintä satuttaneet. Mutta tämä on se totuus, jonka olen Majurista kuullut. Ja luulen, että oikea totuus on vielä pahempi.

Lämppäri on kirosana

- Minkä rotunen sun hevonen on?

- Se on lämppäri, mut...

- Hui kamala!

keskustelu loppuu siihen.

Näin minulle ja varmasti monelle muullekin on käynyt. Minä kuulin tämän aikuisen ihmisen suusta, joka lähes tulkoon pelästyi lämppäri-sanaa. Sen jälkeen hän ei enää puhunut minulle. 

Kun ihmiset kuulevat sanan lämppäri, heidän aivoissaan naksahtaa ja silmien eteen tulee kuva kamalasta, kirppuisesta kaakista, joka kuskaa pikku tyttöjä vaarallisesti, pää kohti taivasta juosten.

Mitä sinulle tulee mieleen, kun kuulet sanan lämppäri? Kyllä vain. Meille on muokkautunut aivan hirveät ennakkoluulot kyseisestä rodusta.

Sen takia yritän aina välttää sanomasta ensimmäisenä sanaa lämppäri. Se on kuin kirosana hevosihmisten korville. Rutto, joka voi tarttua. Sanon mieluummin, että sellainen harrasteratsu. Koska, kun sanon sen kirosanan, kuuntelija ei saa kirppukasa-mielikuvaa päästään pois. Minun on aina pakko vähän selitellä lämppäriäni, ettei ihmisille jää kirppukasa-kuvaa. Minun on pakko lisätä, että se on kyllä ihan ratsukoulutettu. Tuskin siltikään ihmiset uskovat. Eivät ennenkuin näkevät.

Lämppäri on hevonen siinä missä muutkin rodut. En ymmärrä miksi siitä pitää aina nostaa niin hirveä haloo ja miksi minun täytyy aina selitellä kauheasti kaikille, miksi minulla on lämppäri. Jos sanoisin, että minulla on suomenhevonen, poni tai vaikka hollannin puoliverinen, ihmiset tyytyisivät siihen. Mutta kun sanoo, että lämppäri. Miksi hitossa sä ratsastat lämppärillä? Osaako se mitään?

En ylistä lämppäreitä, en puolustele niitä. Miksi minun pitäisi? Ne ovat yksilöitä, niillä ei ole niin hyviä edellytyksiä ratsuksi kuin muilla, mutta ne ovat hevosia. Neljä jalkaa ja pää. 

Ymmärrän mistä tämä lämppäri ennakkoluulo on tullut. Ne laitetaan kiertoon halvalla ja omaa heppaa haluavat, joilla ei ole kummemmin rahaa, ostavat niitä. Suoraan radoilta. Miten ne voisivatkaan osata ratsunhommia, kun ei niitä ole siihen hommaan koskaan koulutettu. Siitä tulee ennakkoluulo, että kaikki lämppärit ovat kaahottajia, hulluja ja osaamattomia. Tietty ne varmasti aluksi ovatkin. Tähän ennakkoluuloon ja lämppäreiden huonoon tilanteeseen ei ole tulossa muutosta niin kauan kun osaamattomat ihmiset niitä ostavat ratsuiksi ja ne kiertävät ihmiseltä toiselle.

Välillä minua jopa hävettää sanoa, että minulla on lämppäri, sanon sen hieman varovaisesti. Tämä käy sellaisten ihmisten kanssa, joille puoliverinen on se ainoa rotu. Heidän ilmeistään näkee, että he halveksivat, eivät välttämättä sano sitä ääneen, mutta koko suhtautuminen jopa minuun muuttuu. Toi on se lämppäriratsastaja.

Minun mielestäni olisi ihanaa, jos ihmiset antaisivat kaikkien olla sellaisia kun ovat. Kaikki saavat ratsastaa sillä hevosella, josta tykkäävät, kunhan mennään hevosen ehdoilla. Kun ihminen ja hevonen sopivat toisilleen ja yhteistyö pelaa, ei kenelläkään ole oikeutta haukkua heitä tai kyseenalaistaa hevosen sopivuutta tai rotua.

Silloin kun Majuri konkreettisesti on kanssani ja joku kysyy sen rotua, voin ylpeänä ilmoittaa sen olevan lämppäri (ihan yhtä ylpeänä ilmoittaisin sen olevan suomenhevonen tai puoliverinen tai mikä vaan). Yleensä ihmiset kummastelevat, ei varmana ole, koska Majuri ei sovi heidän ennakkoluuloiseen kuvaansa lämppäreistä. Mutta siinähän se taas nähdään. Eivät kaikki lämppärit ole niitä kuumuvia kaahottajia. Ja sitähän ihmiset eivät millään uskoisi.

Haluan pystyä sanomaan lämppäri-sanan ylpeänä, ihan yhtä ylpeänä kuin sanoisin puoliverinen. En halua nähdä ylimielistä ilmettä kenenkään kasvoilla tai selitellä miksi minulla on lämppäri tai uskotella ja todistella, että se on ratsukoulutettu. 

Hevoseni on lämppäri. That's it.

Tämä riittää minulle

 

Ratsastan pitkin ohjin, ilman satulaa, Majuri kulkee rennosti eteenpäin kaula pitkänä. Sillä hetkellä tajuan, että tätä minun pitäisi arvostaa paljon enemmän. Tiedättekö sen tunteen?

Majurin kanssa havahdun aina toisinaan kyseiseen tunteeseen, tästähän minä pienenä tyttönä haaveilin, en saisi haaveilla paremmasta, vaan minun pitäisi olla aivan onnellinen näinkin. Yleensä tajuan silloin, että minähän olen onnellinen. Juuri tällä mitä minulla on.

Pienenä osasin vain unelmoida tästä kaikesta, mikä nyt tuntuu kovin itsestään selvältä. Minulla on oma hevonen, saan nousta sen selkään milloin vain, syötellä sitä, laukata täyttä jos siltä tuntuu, ratsastaa ilman satulaa, tehdä pitkiä maastolenkkejä, viettää sen kanssa aikaa. Mitä muuta tarvitsen?

Tämä riittää oikein hyvin. Mietin, jos minulle olisi kymmenen vuotta sitten tyrkätty tällainen tilaisuus, Majuri, nenäni eteen, en olisi uskonut sitä todeksi. Saisinko minä ihka oman hevosen? Olisinko arvostanut sitä enemmän, olisinko ollut enemmän onneni kukkuloilla? Se olisi ollut pienen tytön unelmien täyttymys. Olisinko ottanut enemmän irti siitä?

Tuntuu kauhealta ajatella, etten ole tarpeeksi kiitollinen siitä mitä minulla jo on. Koen syyllisyyttä, jos haaveilen hienommasta hevosesta. Minullahan on jo sellainen. Monella ei ole edes tätä mahdollisuutta. Jotkut saattavat jopa kadehtia minun tilannettani. Oikeastiko?

Tiedättekö miten vaikeaa on nauttia siitä mitä sinulla on? Koko ajan tuntuu, ettei tee tarpeeksi ja haaveilee vain paremmasta. Mutta minä elän lähes tulkoon jo unelmaani tai olen ainakin kovaa vauhtia matkalla sinne. Miksi siis murehtia tai haaveilla paremmasta?

Tänään aion hakea Majurin laitumelta ja ensimmäisestä hetkestä asti nauttia sen kanssa viettämästäni ajasta.  Parempaa en edes halua toivoa, koska Majuri on täydellinen minulle.