Onnea ei voi omistaa

Haaveilen kesästä.

Kärpästen surina, lämmin auringonvalo. Heinä kutittelee pohkeita, hevonen nyhtää vihreää ruohoa. Tuoksuu kesältä. Tiedättekö, sellaiselta elävältä.

Haaveilen, mutta olen silti onnellinen tässä ja nyt. Tyytyväinen.

Minulla on kaikki hyvin.

Enkö muista sitä huolta, stressiä ja suunnatonta murhetta? Muistan minä. Mutta minusta se kuuluu elämään. Välillä täytyy ottaa elämässä takapakkia, täytyy tuntea se kaikki. Tuntea nahoissaan pistävinä piikkeinä, jopa terävinä puukkoina. Että osaisi taas arvostaa enemmän. Osaisi olla kiitollinen siitä mitä sai. Osaisi katsoa pieniäkin asioita suuresti. 

Osaisi nauttia ja elää.

Murheet satuttavat. 

Tekevät ehkä sinusta hetkellisesti heikon, mutta lopulta vahvan. Koska selvisit. Nousit ylös.

Onnen ja murheen rytmit opettavat sinua elämään. 

Pelkkä onnellisuus ei tee sinusta lopulta onnellista tai tyytyväistä siihen mitä sinulla jo on. Aidosti. Koska et tietäisi mistään huonommasta, et osaisi arvostaa parempaakaan. Tai sitä mitä sinulla jo on. Tai oli.

Onnea ei voi omistaa. 

Se käy vierailulla ja lähtee sitten pois. Kyllä se aina palaa, välillä sitä täytyy vain odottaa.

Elämästä pitää nauttia. Sitä minä teen taas. Vihdoinkin. Ja teen sitä niin kauan, kunnes elämä haluaa antaa minulle taas opetuksen. Enkä pelkää sitä. 

Koska minä olen saanut olla myös onnellinen.