perjantai 27. maaliskuuta 2015

Nyt muistelen näitä jo nauraen

Majurin kanssa sattui ja tapahtui, milloin naurettiin, milloin itkettiin. Ne kokemukset, kommellukset ja emämunaukset ovat nyt kuitenkin arvokkaita muistoja. Niiden avulla on opittu, on hävetty ja naurettu epäonnistumisille ja on oltu valmiita lyömään hanskat tiskiin, mutta lopulta on myös onnistuttu. Hymyillen muistelen nyt näitä muistojeni poimintoja.

Majuri oli kommelluksien mestari ja jekkujen suurkuluttaja. 
Minulla ei koskaan ollut tylsää.

Majuri oli tunnettu siitä, että se lähti mielellään lätkimään, kun allekirjoittaneen pärstä ei sitä miellyttänyt. Näitä tilanteita oli paljon ja ollaan me kerran jahdattu Majuria autollakin! Erään kerran lähdimme Iinan kanssa taluttamaan hevosia vähän myrskyisellä säällä maastoon ja arvatenkin se oli Majuri joka sieltä kotiin juoksi. Tämä oli kuitenkin poikkeuksellinen kerta, koska Majuria pelotti juosta tuulisella säällä yksin kotiin, joten se pysähtyi aina vähän matkan päähän odottelemaan, antoi minun ottaa sen uudelleen talutukseen ja lähti aina uudelleen käsistä, kunnes olimme sen mielestä tarpeeksi lähellä tallia, että se uskalsi painella kotiin.

Kuvasarja vuodelta 2007, silloin alkuun Majuri lähti käsistä useamman kerran viikossa.

Toinen kerta, joka tässä mieleeni muistuu oli epäonninen syksyinen kerta, kun lähdin taluttelemaan Majuria rauhallisille loppukäynneille tielle, juoksutuksen jälkeen. Ei ketjunarua, vain liina - ihan hyvin pysyy käsissä, ainakin niin minä ajattelin. No, ensimmäinen pelto aukeni oikealla ja sinnehän se Majuri lähti lätkimään, kunnes pimeys nieli sen ja kavion jytinä hukkui tuuleen. Ei, en pysynyt liinan päässä juosten perässä, enkä myöskään tahtonut ruveta kyntämään peltoa.

Sain myös kerran lumipesun Majurin toimesta. Jostain kumman syystä jäin pitämään kiinni narusta, kun Majuri rykäisi taluttaessa ja raahauduin naama lumihankea kyntäen perässä. Ajattelinko, että Majuri ei jaksa vetää minua perässään, vai mitä siellä pääkopassani silloin juoksi, mutta ei, suunnitelmani ei ottanut onnistuakseen. Kun lopulta irroitin otteeni narusta, jäi Majuri muutaman metrin päähän katselemaan tyytyväisenä minun kömpimistäni lumihangessa, mutta ei kuitenkaan säälinyt minua niin paljon, että olisi antanut kiinni, vaan hieman löntystellen käveli kapeaa polkua edeltä talliin. Aina hieman kiihdyttäen, jos yritin ohi.



Ehkä hulvattomin irtiriistäytymis-muisto, jonka tähän haluan vielä jakaa, oli eräs kerta, kun saimme Iinan kanssa älynväläyksen juoksuttaa Majuria lumihangessa pellolla. Loistava idea ja laitettiin me vielä minut sinne ilman varusteita selkään, vähän lisähaastetta katsos! Majuri tapansa mukaan, pari ympyrää nätisti juostuaan, ajatteli, ettei tällaiseen pelleilyyn osallistu ja poistui paikalta. Iinaltahan irtosi heti liina ja minä, siellä selässä vielä hymyillessäni, aloin tajuta, että eihän minulla ole mitään ohjausvälineitä, ja hymy alkoi hyytyä siinä vaiheessa, kun tajusin, ettei Iinallakaan taida niitä enää olla. Huusin minä en tänne jää! ja hyppäsin alas selästä lumihankeen. No, Majuri kävi hakemassa tallista vähän lisäenergiaa ja joutui takaisin töihin, vaihdettiin kuitenkin Iina sinne selkään ja minä aina tumahdin istuaalleen lumihankeen, kun Majuri uudelleen yritti lähteä. Kyllä se vielä yritti, muttei onnistunut.

Vuodelta 2013, kun Majuri kyllästyi juoksutteluun ja liinakin napsahti poikki.



Lätkimään lähtemisestä tuli mieleen Majurin komeat hyppytaidot. Kerran, irtojuoksutuksessa, Majuri koki parhaakseen häipyä paikalta ja hyppäsi esteen sijaan aidan yli. Onneksi herra oli niin hämillään tekemästään suorituksesta, että jäi selvästi miettimään mitä mä just tein aidan toiselle puolelle ja tuli rauhallisin mielin jatkamaan hyppytreenejä.



Hyppytaidot eivät aina olleet ihan niin terässä, ainakaan kisapaikoilla. Yhdissä estekisoissa Majuri päätti, ettei se hyppää yhdenkään radalla olevan esteen tai puomiksi tiputetun esteen yli. Lopulta suostuttelun ja ratahenkilökunnan avustuksen jälkeen, Majuri suostui menemään yhden maahan laitetun puomin yli. Häpeä oli suuri ja esteet jäivät meidän osaltamme muutamaksi vuodeksi suljettujen ovien taakse.

Kun Majuri oli niin lahjakas esteillä, voitte kuvitella, kuinka hyvä tasapaino Majurilla oli ja kuinka lahjakkaasti se osasi jalkojansa asetella, eli mennä nurin. Äkkiä laskettuna kaaduimme Majurin kanssa yhteensä 6 kertaa. Kolme kertaa ihan vaan suorasta laukasta, kaksi kertaa kaarteessa kyljelleen ja kerran esteillä puomin lähdettyä mukaan. Ikinä ei sattunut pieniä naarmuja isompaa, Majuri oli siis epäilemättä taitava kaatumaan.



Jos Majuri oli taitava kaatumaan, niin minä olin taitava tippumaan, koskaan ei niissäkään kipeitä lihaksia ja mustelmia enempää sattunut. Ensimmäisen kerran tipuin, kun käytin ensimmäistä ja toistaiseksi viimeistä kertaa turvaliiviä hypätessä ja sain ilmeisesti siitä niin turvallisen fiiliksen, että halusin kokeilla sitä käytännössä, sillä tipuin komeasti selälleni Majurin hypätessä sivuloikalla esteen ohi, kun piti hypätä sen yli.

Kaksi tippumista tapahtuivat pellolla ilman satulaa. Naureskellen ajattelin laittaa Majurin kunnolla töihin, menin ilman satulaa pellolle lumihankeen ja ajattelin kiertää sen käynnissä, joutuu Majuri vähän tarpomaan. No, päästiin hienosti pellon toiseen päähän, kauimmaiseen nurkkaan, kun laittelin kaulahuiviani paremmin ja yhtäkkiä huomasin istuvani lumihangessa. En vieläkään oikein tiedä, missä vaiheessa tai miten tipahdin, mutta Majuri säikähti pellon reunassa jotakin ja otti ilmeisesti sivuhypyn. Onneksi Majuri oli laiskalla päällä ja jäi odottelemaan minua parin askeleen päähän, kysyvä ilme naamallaan. Taisi Majuri tietää, että olin liikkeellä ilman satulaa ja että on juuri sen verran korkea, etten päässyt tietenkään takaisin selkään. Siinähän tuli hikijumpat polven korkuisessa hangessa ihan jollekin muulle kuin Majurille.

Tässä tilanteessa en muuten tippunut, vaikka siltä saattaa näyttää!

Toinen tippuminen pellolla oli jo vähän vaarallisempi, Majuri nimittäin kurvasi laukalla pellolta tiukan mutkan tallinpihaan ja minä en voinut vastustaa painovoimaa vaan luisuin mutkassa alas selästä, suoraan selälleni Majurin eteen jalkoihin. Majuri ilmeisesti hypähti minun ylitseni laukalla, vaikka silminnäkijä sanoikin, että ihan varmasti astui päälleni. No, onneksi Majuri oli sillä kertaa herrasmies, muuten naamaani olisi komistanut muutama hokinreikä.

Neljäs, viimeinen tippuminen johtui oksasta, joka piti RÄKS äänen Majurin astuessa sen päältä. Se on melkein yhtä turha tippuminen, kuin se, kun Jasu punttasi minut Majurin selkään, työnsi vähän liikaa vauhtia ja liu'uin samantien toiselta kyljeltä alas mojovasti jäiselle maalle tumahtaen. Tai sitten se hassu sattumus, kun kävelin reippaasti talliin, jonka eteiseen olikin muodostunut mustaa jäätä ja aivan samantien lakaisin itseni suorilta jaloilta selälleen piponkin lentäessä komeassa kaaressa pois päästä. Heh.

Hiihto- ja pulkkaratsastuksessa sattuu aina! Tässä menin pulkalla Dessin perässä.


Jotenkin minusta tuntuu, että talvella meille sattui ja tapahtui paljon enemmän. Korjatakseni tämän, muistelkaamme myös sitä, millainen vesipeto Majuri oli ja ikimuistoista uittoreissuamme, joka päättyi ihmetteleviin golffaajiin, äänekkääseen kiroamiseen (joka muuten pelästytti linnutkin lentoon) ja jälleen vapaana kirmaavaan Majuriin. Tuo lätkimään lähteminen oli kyllä Majurin bravuuri, ihan oikeasti.

Vesipetouteen liittyen muistuu mieleeni myös se, kun Majuri tykkäsi painaa maaten yleensä keskellä lammikkoa. Kävimme usein keväisin ja kesäisin tallin viereisillä hiekkakuopilla kahlaamassa vedessä, kun sinne muodostui siihen aikaan isot lammet. Pari kertaahan Majuri sitten päätti ottaa nokoset ja rupesi keskellä lampea piehtaroimaan, jolloin minun oli hypättävä perässä veteen. Majuri oli siis hevonen, joka muuttui virtahevoseksi ihan koska vain.



Näistä kaikista opittiin. Tai sitten ei, mutta hauskaa oli ja naurua riitti. Aina. Siitä Majuri piti kyllä huolen.

Viihdytä, jekuta ja höynäytä Majuri nyt siellä taivaslaitumilla niitä kavereitasi oikein sydämesi kyllyydestä ♥



Kirjoita sinäkin sinulle sattuneista heppamokista ja osallistu Blogitallin haasteeseen. 
Ohjeet löydät täältä.

11 kommenttia:

  1. Miten sait Majurin (otsa)harjan kasvamaan noin upeaksi?
    Ensimmäisissä kuvissa se on ihan nysä.
    Majuri oli hieno!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Majurilla oli luonnostaan paksut ja pitkät jouhet ja tietty päivittäin selvitin ne ja olin aika tarkka niiden kunnosta. Silloin tällöin käytin showshineä, en sen kummempaa :) Silloin kun Majuri tuli niin sillä oli jouduttu leikkaamaan harja pois hoitamattomuuden takia, sen takia se oli nysä. Siitä se sitten lähti kasvamaan ja muutamassa vuodessa kasvoi täyteen mittaansa :)

      Poista
  2. Hah tästä sai kyllä hyvät naurut :D ihanasti oot kuvat laittanut tuollaisiksi vanhan näköisiksi! Sopii tosi hyvin postauksen tyyliin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh meille on sattunut vuosien varrella niin paljon kaikenlaisia hassuja sattumuksia, niitä on aina välillä kiva muistella :D Kiitokset! :)

      Poista
  3. Tää oli ihan super kiva postaus! Munkin mielestä muokkasit nuo kuvat kivasti tollaseksi vanhan näköiseksi :)

    VastaaPoista
  4. Jotenkin suloinen postaus :) Majurin jekuista tulee paljon oma ruunani mieleen, vaikka tosin se ei onneksi taluttaessa lähde käsistä (koputan silti puuta!). Oma ruunakin on varsinainen persoona. Ylittää mukavasti esteitä, mutta kompuroi maastossa ja tasaisella. Viimeksi viime viikon tiistaina mentiin nurin...
    Kiltti ja kultainen lämppäriruuna, mutta kun se syttyy niin sitten alkaa tapahtua :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti :) Oi kuulostaapa ruunasi ihanalta veijarilta, tuollaiset persoonalliset hevoset ovat juuri niitä parhaita :p

      Poista
  5. Ihana postaus! Ihme kyllä, että jaksoit kaikkia sen pelleilyitä noin rennolla otteella :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti :) Heh, ei Majurin kanssa olisi pärjännyt, jos olisi pipo kiristänyt liikaa :D

      Poista
    2. Olitte kyllä hyvä pari! :)

      Poista