Aikaa ja ajatuksia muillekin

Kolme viikkoa. 

Majurin poismenosta on kulunut kolme viikkoa. Nämä viikot ovat olleet pitkiä. Tuntuu, että siitä on mennyt ikuisuus, kun Majuri oli täällä. Samaan aikaan minusta kuitenkin tuntuu käsittämättömältä, ettei Majuri ole enää luonani. Etten voi enää koskaan palata Majurin luokse, kuulla sen hörähdystä tai kimeää hirnahdusta, heinän rouskutusta, tuttua öhinää tai vaativaa töminää. Vielä hetki sitten minulla oli karvakorvani. Nyt minulla on hevoseni enää vain muistoissani. Toivon, etteivät ne haalistuisi.

Majurin poismenosta oli kulunut reilu viikko, kun päätin ensimmäistä kertaa lähteä tallille. Minulle oli jo muodostumassa pieni kynnys lähteä sinne. Tiesin, että Majurin tavarat odottaisivat koskemattomina, omilla paikoillaan, valmiina käyttöön. Täynnä muistoja. En tiennyt olisinko valmis kohtaamaan ne tunteet. Välttelin tallille lähtöä ja kun minulle tarjoutui tilaisuus ratsastaa Dessillä, oli ensimmäinen ajatukseni vältellä vielä hetki. Tajusin kuitenkin, etten voi tehdä siitä kynnystä itselleni, isoa pahaa mörköä, jota en uskaltaisi kohdata. Lähdin siis tallille, reilun viikon jälkeen. Ratsastushousujen jalkaan vetämisestä tuntui kuluneen ikuisuus. Mahaani kouri inhottavasti jännityksestä ja pelosta.

"Kaikki oli ennallaan. Tavarat olivat siellä minne ne jätinkin, hieman ohutta pölyä pinnassaan. Karsina odotti siivoamistaan. Kaikki oli paikallaan, mutta jotain silti puuttui. Karsina oli tyhjä, Dessillä oli uusi tarhakaveri. Tuttu hörinä ei ottanut minua vastaan. Majuri puuttui."

Sinä päivänä kävi todella kova tuuli. Kun hain Dessiä tarhasta, suuri tuulenpuuska yritti ottaa meistä kiinni. Tajusin ajatelleeni, että Majuri olisi siinä vaiheessa jo vähintäänkin steppaillut rauhattomana. Samalla hetkellä tajusin, että Dessi, jolta tuulenpuuska oli jo repinyt loimenkin pois pepun päältä, vain katsoi minua ja pysyi siinä lähellä, eikä miettinytkään pakoon lähtöä. Dessi on sellainen. Kiltti ja nöyrä omalla tammamaisella tavallaan. Erilaisuus on rikkaus, hyvä asia, ei kaikkien tarvitse olla Majureita. Ajatus nousi päähäni ja sillä hetkellä olin kiitollinen tuolle pienelle tammalle siitä, että se oli siinä. Pysytteli lähellä, vaikka tuuli yrittikin heittää meidät eri suuntiin.

Dessiä harjaillessa tajusin, kuinka paljon olin kaivannut hevosen kanssa olemista. Tuntui mukavalta olla taas tallilla, vaikka tunnetta laimensi tieto siitä, ettei minulla ollut enää syytä mennä sinne päivittäin. Oli omituista huomata, että katsoin Dessiä aivan erilaisin silmin. Nyt minulla ei ole enää hevosta, johon kiinnitän kaiken huomioni, rakkauteni ja aikani, vaan silmäni etsivät ja olivat kiinnostuneita kaikesta muustakin. Huomasin, että Dessi oli kasvattanut mahaa (kun uskollinen NuuNuu ei ole enää siivoamassa kaikkia heiniä) ja karvakin oli muuttunut pörröisemmäksi. Kiinnitin Dessiin aivan uudella tavalla huomiotani. Ennen se oli ollut vain se pieni ja pippurinen tamma, mutta nyt tajusin, että en edes tuntenut sitä. Tajusin, että haluaisin tutustua Dessiin. Oppia tuntemaan sen. Ehkä oppisin pitämään siitä aivan uudella ja erilaisella tavalla nyt, kun minulla on aikaa ja ajatuksia muillekin.

Dessin kanssa marraskuussa. c. Jasu

Minun ja Dessin yhteinen taival on lähtenyt nyt parin viikon aikana käyntiin hieman vaihtelevalla menestyksellä. Dessi on herkkä ratsastettava ja jännittää yleensä aika paljon uusia ratsastajia. Olen saanut Dessistä irti tosi kivoja pätkiä, mutta rentoutumiseen on kulunut jokaisella ratsastuskerralla vähintäänkin hetki aikaa. Se on outoa. On outoa, kun ei tunne ratsuaan.

Minulla ja Dessillä tuntuu olevan jonkinlainen viha-rakkaus-suhde. Dessi nimittäin puri minua viikko sitten kädestä todella lujaa, kun kiristin satulavyötä. Kukaan hevonen, edes Majuri, joka alkuaikoinaan oli hyvinkin taitava hampaiden käyttäjä, ei ole koskaan purrut minua niin lujaa. Tapahtuneen jälkeen Dessi oli äärimmäisen nöyränä ja tuntui olevan itsekin hämillään siitä, että puraisi minua. Ehkä tamma sitten halusi hyvittää sen, koska sinä päivänä ratsastus sujui paremmin kuin koskaan. Dessi taisikin saada ratsastettavuudellaan anteeksi sen, että yritti viedä puoli käsivarttani mennessään. Ehkä meistä voi vielä tulla ystäviä, ehkä. Siihen tarvitaan vain kärsivällisyyttä, hyviä hermoja ja oikea aaltopituus. Ei paljon muuta.

Kaiken hälinän ja uuden opettelun keskellä on suru. Suru, jota piilottelen, enkä tahdo sen nousevan esiin pinnan alta. Suru, jonka tiedän kytevän, mutta jota en halua päästää leimahtamaan. Se on niin polttavaa ja jättää ikuiset jäljet. Joskus, kuten nyt, suru kuitenkin nousee, pakottaa kyyneleet virtaamaan poskilleni ja kääntää ajatukseni siihen tuskaan, jota olen yrittänyt haudata. Suru kaivaa itsensä aina pintaan ja happea haukkoessaan imee minua sisuksiinsa. Surun kylmiin, syviin sisuksiin. Minulla on niin ikävä sinua, rakas Majurini.

Hyvää joulua sinne pilven reunalle, 

maailman kauneimmalle enkelihevoselle ♥

Hyvää joulua myös teille lukijoille,

nauttikaa rakkaittenne seurasta ♥

Olen yksin, enkä tiedä kuinka jatkaisin

Nyt aikaa mennyttä katselen

ja polkua yhteistä muistelen.

Oli kukkia varrella polun sen,

ilon, onnen sekä myös murheiden.

Niistä kaikista sidon seppeleen,

Rakas, Sinua kiittäen, kaivaten.

Viimeiset kolme kuukautta olivat vaikeita. Majuri taisteli ja niin taistelin minäkin. Olisin voinut tehdä mitä vain Majurin vuoksi, jos siitä olisi ollut apua. Ajatukseni pyörivät koko ajan Majurin ympärillä. Kyttäsin, pelkäsin ja jännitin valehtelematta koko ajan. Minua pelotti aivan hirveästi. Jos Majuri olisi haluton liikkumaan, tiesin, että minun olisi tehtävä viimeinen päätös. Minulla ei olisi ollut syytä pitää kipeää hevosta täällä. Hevosta, jota en saisi terveeksi. 

Mietin, kuinka voisin ystäväni pelastaa, tutkin ja etsin tietoa niin kauan, että pääni oli pyörryksissä ja minulla oli ajatuksissani lukuisia eri teorioita. Pelkäsin jo kuvittelevani kaikki oireet, pelkäsin niiden johtuvan minun pelostani. Koska niinhän minun tosiystäväni teki, ei liikkunut, jos minua pelotti. Taistelin, mutta samalla kuitenkin koko ajan tiesin ja aavistin, että tämä on lopun alkua.

Vaikka tiesin surun saapuvan,

silti toivoin elämän jatkuvan.

Yksi tieto kuitenkin lohduttaa,

nyt unesi ei ole tuskaisaa.

Valmistelin Majurin poismenoa pääni sisällä jo pidemmän aikaa, salaten ajatukset jopa itseltäni. Huomasin miettiväni enemmän ja enemmän aikaa Majurin jälkeen. Mietin, kuinka Majuri täältä lähtee, mietin mistä tavaroista luovun, mitkä säästän ja ratsastelin Dessilläkin kokeilumielessä. Minua harmitti, koska Dessi ei ole samanlainen kuin Majuri. Ei laisinkaan. Mietin, kuinka ihmeessä tulisin pärjäämään ilman hulmuharjaani.

Majurin viimeisen viikon aikana tilanne meni nopeasti huonommaksi. Viimeinen lääkekuuri tehosi hetkellisesti, mutta pian Majuri alkoi mennä entistä huonompaan suuntaan. Kun yhtenä päivänä Majuri ei olisi halunnut enää edes kävellä, vaan pysähtyi ja tuijotti kylkeään, päätin, että minun täytyy pian päättää Majurin viimeinen päivä. Ajattelin sen olevan joskus joulukuun puolessa välissä, mutta Majuri muuttui päivien päästä vielä haluttomammaksi. Se ei olisi taluttaessakaan halunnut oikein liikkua tai lähteä edes maastoon ja alkoi arkoa kylkiään. Päätin, että se on tehtävä pian.

"Yritän etsiä itselleni pakotietä, sydämeni yrittää huutaa tuskissaan: vielä on jokin keino! Mutta järkeni sanoo, ettei ole. Vihaan itseäni tämän takia. Vihaan itseäni sen takia, mitä joudun ystävälleni tekemään. Vihaan, että minä joudun päättämään. En halua sitä, mutta tiedän sen olevan paras ratkaisu. Helpotus." Näin kirjoitin viimeisinä päivinä, kun järkeni ja sydämeni kävivät taistelua. Kun tiesin mitä minun pitää tehdä, mutta oli elämäni vaikein päätös ottaa se askel. Viimeinen askel kohti tarinamme loppua.

Viimeisenä päivänään Majuri alkoi jättää mössöjään syömättä ja heinääkin mupelsi vähän vaivalloisesti, ei sillä samalla innolla kun Majuri yleensä mupeltaa. Lisäksi Majuri pureskeli ruokaa klimpeiksi ja sylki ne suustaan. Viimeisenä päivänään Majuri antoi Dessille johtajan paikan, ei siitä ollut enää pomoksikaan. Onneksi sain ajan klinikalta nopeasti. 

Tiesin lähtösi lähenevän,

näin voimasi vähenevän.

Muisto kaunis vie eteenpäin minua,

vaik’ on sydän, silmät, täynnä kyyneleitä.

Silittelin Majurin ikiuneen. Se oli kaunis ja erittäin rauhallinen viimeinen hetki. Majuri nukahti ja pian se jo laukkasi paremmassa paikassa, ilman inhottavia mahakipuja. Paikassa, jossa se saa ahmia heinää tulematta ähkyyn, oikeassa ahmatin paratiisissa siis. Viimeisillä hetkillä minusta tuntui, että Majuri oli tyytyväinen. Tyytyväinen ja kiitollinen. Koko päivän Majuri oli ollut hieman rauhaton, mutta eläinlääkärin tullessa karsinaan, jossa odotimme, rauhoittui Majuri saman tien. Tiesikö se? Minusta tuntuu, että se aavisti ja tiesi, että enää ei tarvinnut kamppailla. Se oli tyytyväinen.  

Syliini painoin,

hellästi saatoin.

Viimeisen kerran kosketin,

suukon turvallesi jätin.

Rakkaani,

olet aina sydämessäni.

Tämä päätös teki minuun kipeää, mutta vielä kipeämpää olisi ollut katsoa ystävääni, joka ei oikein enää jaksanut. Ystävää, joka itse oli jo luovuttanut. Tämä oli ainoa päätös, jonka pystyin tekemään Majurin hyväksi. Muut päätökset olisivat olleet itsekkäitä. Tiedän, että tein oikein, yritin kaikkeni ja enemmänkin. Yrityksenikään eivät vain riittäneet.

Olisin voinut antaa lisää päiviä, ehkä jokusen viikon, mutten olisi saanut takaisin sitä Majuria, jonka halusin. Sitä höpsöä, kujeilevaa, maailman parasta hevosta. Minun täytyi tukahduttaa avuttoman sydämeni huudot, koska tiesin, että pakotietä ei ole. Olin valmistautunut tähän kaikkeen, mutta siltikään en ollut, enkä olisi koskaan tullutkaan olemaan valmis.

Rakas ystävä

ei koskaan kuole.

Hän elää ajatuksissamme,

sydämissämme, muistoissamme.

Sain Majurilta niin paljon. Niin paljon, että sitä ei kukaan voi viedä pois. Niin paljon, etten pysty edes käsittämään tai selittämään. Majuri oli aarteeni, luottamukseni arvoinen ystävä, viimeiseen hetkeensä asti. Viimeisissä kuukausissakin oli pari upeaa viikkoa. Sain vielä nähdä minun Majurini täysissä sielun ja ruumiin voimissa, jotta muistaisin. Jotta muistaisin hulmuharjani juuri sellaisena. Upeana ja elämäntahtoisena. 

Minua surettaa ja minulla on aivan järjetön ikävä, mutta tiedän Majurin saaneen onnellisen loppuelämän. Tiedän tehneeni elämäni raskaimman, mutta silti oikean päätöksen. Vastuullisen hevosenomistajan päätöksen. Tiedän, että Majuri sai elämässään onnea, joka korvasi sen pahan, jota se joutui elämänsä alkuvuosina kestämään. Olen täyttänyt lupaukseni ja viimeinen palvelukseni oli sanoa näkemiin. Nyt en tiedä kuinka tästä jatkaisin. Kuinka jatkaisin, yksin.

Olo on tyhjä.

Suru ei ole hellittänyt. Olen vain siirtänyt sitä taka-alalle ja maistanut siitä pieniä paloja kerrallaan. Ne palat ovat kyynelistä suolaisia, voimattomia ja avuttomia. Jokin pieni asia, tavara, ajatus, muisto tai kuva saattaa palauttaa tämän menetyksen ajatuksiini ja menetän ajatusteni hallinnan. Yhtenä päivänä avasin auton peräkonttia. Tiesin mitä siellä oli, mutta silti ne herättivät minussa erittäin voimakkaita tunteita ja suru pääsi jälleen iskemään minulta ilmat pihalle. Majurin kuljetussuojat ja kuljetusloimi makasivat takakontissa. Olo oli kuin olisin vähintäänkin avannut Majurin haudan, minua itketti ja tajusin taas tilanteen. Majuri ei tule takaisin. Se oli Majurin viimeinen matka.

Olen viettänyt lähes kolmasosan elämästäni päivittäin tallilla Majurin kanssa. Kun se riistetään yhtäkkiä pois, on olo hämmentynyt, surullinen, suuttunut. Ajattelen vieläkin, että kohta taas menen tallille, haen hevoseni ja teen kaikkea mukavaa sen kanssa. Alitajuntani kuitenkin huutaa väliin typerys, sinulla ei ole enää hevosta! Se sattuu. Mitä minä nyt teen? En ole saanut vielä siihen kysymykseen vastausta.

Jotta suru ei repisi minua palasiksi ja saisin vielä kiinni hevoselämästä, alan ratsastamaan siskoni hevosella Dessillä ainakin kerran viikkoon ja saatan etsiä toisenkin vuokrahevosen. Blogia tulen jatkamaan, koska olen huomannut, että kirjoittaminen auttaa. Olen todella huono puhumaan tunteistani ääneen, joten tämä on hyvä kanava vuodattaa niitä. Kiitokset myös teille kaikille, jotka olette tsempanneet minua blogin välityksellä, arvostan jokaista kommenttianne.  

Tein blogiin uuden ulkoasunkin ja blogin nimi hieman muuttuu: Sydämeeni mahtuu vain yksi M. Koska mitään samanlaista ei tule enää koskaan olemaan ja sydämeni tulee aina kuulumaan mustalle hurmurilleni. 

Blogin tekstit tulevat käsittelemään muistelmia menneisyydestä ja Majurista, ajatuksia tulevaisuudesta, Dessin ratsasteluista ja tuntemuksia tiellä kohti uutta omaa hevosta. Vielä en pysty ihan tosissani uutta omaa hevosta katselemaan, koska minusta tuntuu, että yrittäisin vain etsiä Majuria. Majuri jätti myös riman melko korkealle, mutta toivon, että voisin antaa rakkauttani vielä jollekin hevoselle, joka sitä tarvitsee. Odotan sitä oikeaa. Aika näyttää, tuleeko sitä.

Seison kuin pieni lapsi yksin keskellä metsää. Eksyksissä. 

Ilman sitä tuttua ja turvallista ystävääni vierelläni.

Olen yksin, enkä tiedä kuinka jatkaisin. 

Lepää rauhassa, rakas Majurini ♥

Lepää rauhassa, rakkaani. Kiitos kaikesta ♥

28.6.1996 - 2.12.2014

On hiljaisuus, on rajaton suru.

Mutta on myös loppumaton

rakkaus ja kiitollisuus.

Vaikka olet nyt poissa,

olet yhä lähelläni.

Sydämessäni kuljet aina.

Elämäni hevoselle

Nyt matkaa yhteistä muistelen,

 mietin ikävöiden sinua.

Voin olla paljosta kiitollinen,

sinä kasvatit minua.

Olit lempeä, mutta omalla tavallasi jääräpäinen,

olit voimakas sielu, taistelijani.

Toivon, että olit onnellinen,

olit minun rakkain aarteeni.

Nyt olen saattanut sinut tähtien tielle,

sanoin näkemiin, toivon että näemme vielä.

Rakkaus ei sammu, olet ikuisesti tärkeä minulle,

odotathan minua siellä?