torstai 22. marraskuuta 2012

5 vuotta 3 kuukautta 28 päivää

Mihin se aika on kulunut?

24.7.2007 alkoi minun ja Majurin yhteinen taival. Meistä tuli haparoiva ja hutera tiimi. Kokeilimme toisiamme, mitä tuo antaa tehdä, mikä on sallittua, mikä on vielä vaikeaa?

Yhteinen taival ei alkanut pilvistä, vaan lähdimme maanpinnalta, ehkä jopa pohjamudista ja olemme nousseet sieltä ylemmäs. Sitä en tiedä missä vaiheessa menemme nyt. Olemmeko maanpinnalla vai kurotammeko jo pilvenreunalle? Mitä voimme vielä saavuttaa?
En tiedä myöskään, kauanko yhteinen taipaleemme vielä jatkuu. Pelkään, että kohta on aika hyvästellä toinen ja saattaa sinne pilvenreunalle mukanaan vain muistot, joita kukaan ei vie pois.

Vielä se päivä tulee. Itkuiset jäähyväiset. Olemme Majurin kanssa kulkeneet todella pitkän aikaa yhdessä. Harvoin yhteinen taival hevosen kanssa kestää edes näin kauan. Olen viettänyt lähes neljänneksen elämästäni Majurin kanssa, Majuri lähes kolmanneksen elämästään minun kanssani.

Vielä olisi kuitenkin elettävää ja koettavaa. Vielä en halua päästää irti ja painaa päätäni viimeisen kerran Majurin tuttuun karvaan ja silittää sen samettiturpaa. Haluan kuulla sen tutun pöhinän vielä pitkään.
Se voi kuitenkin tapahtua vaikka huomenna. Entä jos tänään lähdin tallilta ja näin Majurin viimeisen kerran. Onko aika tosiaankin niin julma? Kuolema ottaa kysymättä, ajasta riippumatta.

Minua pelottaa se päivä. Päivä, jolloin tiimimme hajoaa. Miten pystyn joskus päästämään irti? Ajatus on pelottava. Entä jos en pystykään. Entä jos olenkin niin itsekäs, että haluan välttää surua ja tuskaa, jota menettäminen tuo minulle tullessaan. Enkö voisi pitää kaiken rakkaan ikuisesti itselläni?

Tässä elämässä kuitenkin kaikki kuolee joskus. Emme voi vaikuttaa siihen, että joskus jonkun on vain mentävä, siirryttävä eteenpäin, kysymättä meiltä. Loppupeleissä mikään ei ole kiinni meistä, vaikka yrittäisimme kaikin keinoin pitää rakkaistamme kiinni. Joskus sen aika tulee.

Toivon ettei se hetki tule vielä, vaikka toiveellani ei ole merkitystä. Pitää yrittää elää täysillä nyt ja tässä, tehdä asioita joista pitää ja olla rakkaittensa kanssa mahdollisimman paljon. En haluaisi ajatella kyllä minä huomenna. Vasta nyt alan pikku hiljaa sen tajuamaan. Toiveessa siitä, että tämä jatkuisi ikuisesti, ei kannata elää. Sillä koskaan ei voi tietää. Joskus voi olla jo liian myöhäistä.




5 vuotta = 60 kuukautta = 1825 päivää = 43 800 tuntia = 2 628 000 minuuttia = 157 680 000 sekuntia


8 kommenttia:

  1. Hyi että tälläinen postaus :s Väkisin rupeaa ajattelemaan sitä kun Kalle mut jättää ja meillä on taivalta takana 9 vuotta.. Niinhän se vaan valitettavasti menee että tähän harrastukseen kuuluu myös se luopuminen niin kauhealta kuin se kuullostaakin :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä vähän tälläistä surullisempaa aihetta postauksessa. Tää kun on mielessä pyörinyt aina välillä :s Valitettavasti se jäähyväispäivä sieltä joku päivä tulee, pitää yrittää vaan ottaa sitten kaikki irti kun vielä voi :(
      Teillä on vielä puolet enemmän yhteistä elämää takana kun mulla ja Majurilla, hui kauheeta miten pitkä aika!

      Poista
  2. http://movingonwithmemories.blogspot.fi/

    Sinut on haastettu!

    VastaaPoista
  3. Oiii, kun sinä osaat aina kirjoittaa niin tunteellisia ja koskettavia tekstejä :) Itsekin aloin ajatella, että mitä jos menetän rakkaan ponin, ponin jonka olen tuntenut jo kauan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos :)
      Sitä aina välillä alkaa miettiä, vaikka sitä ei voi mitenkään estää. Pitäisi vain osata elää täysillä ja toteuttaa unelmiaan :)

      Poista
  4. Valitettavasti rakkauteen kuuluu aina pelko sen menettämisestä. Mutta älä anna sille tunteelle valtaa vaan niin kuin itsekin sanoit elä täysillä yhdessä Majurin kanssa! Myöhemmin se kaduttaa jos liikaa miettii, että mitä sitten kun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, totta! Pitäisi ajatella, että se kuuluu asiaan ja on väistämätöntä eikä siihen oikein voi etukäteen varautua. Eletään täysillä siis! :)

      Poista