Luottamukseni arvoinen hevonen

Kenttä on koppurassa, hemmetti. Täällä näyttäisi olevan vielä hetken aikaa valoisaa, jospa lähdenkin maastossa käymään. Pitkästä aikaa maastoon. Siitä on oikeesti tosi pitkä aika, kun oon viimeksi käynyt! Entä jos Majuri saakin raivarin ja ollaan auton alla? Oon vielä kaiken lisäks ilman satulaa kyydissä. Olikohan tää hyvä idea?

Ensimmäinen auto tulee takaa. Katotaan nyt, Majuri älä saa hepuleita... Hei, sehän meni hyvin, auto suhahti ohi ja Majuri ei sanonut mitään. Hieno poika!
Polvissa tuntuu kyllä semmosta pientä kihinää, vähän niinku tutinaa. Jännittääks mua? Ihan oikeesti, ei mua voi tän hevosen selässä jännittää, ollaanhan me sata kertaa ennenkin tästä menty! Viime kerrasta on kyllä hirveen pitkä aika... 

Majuri on tosi virkee ja innoissaan, mutta rauhallinen. Just niinku pitääkin.

Takaa tulee bussi, nyt kyllä voin sanoo että jo vähän jänskättää. Nyt jos Majuri saa hepulin, niin ollaan alla. Se bussi tulee niin läheltäkin... ja suhaa ohi, Majuri ei korvaansa heilautakaan, hyvä hyvä hyvä! Ihan turhaa tällänen jännittäminen, Majuri kyllä tietää miten tulee toimia. 
Nyt voin taas rentoutua ja nauttia kyydistä, ei Majuri mitään raivareita ainakaan tänään saa.

Maastolenkillä tajusin taas yhden asian: Majuri tosiaankin on luottamukseni arvoinen hevonen.

Villi ja vapaa! (kuvapostaus)

Kulunut viikko on otettu Majurin kanssa vähän kevyemmin, koska Majurilla oli ikävä haava takasessa, jonka takia Majuri liikkui vähän epäpuhtaasti pari päivää. Onneksi nyt Majuri liikkuu jo ihan normaalisti ja haavakin paranee.
Energiataso on aikamoisesti päässyt nousemaan lepopäivinä ja viimeiset pari päivää Majuri on ollut ihan känkkäränkkä. Juoksuttaessa se temppuili, vaihtoi suuntaa ja uhmasi muutenkin (jota se ei ole tehnyt pariin vuoteen). Tänään poika oli vallaton hoitaessa. Tästä syystä päätin laittaa Majurin juoksemaan irtona energiansa pois!

Ensimmäistä kertaa varmaan pariin viikkoon pääsimme tallille valoisaan aikaan, joten kuviakin irtona villittelystä sai! Tässä parhaimpia otoksia (Iina oli siis kameran takana).

♥

Pikku pukkikin sieltä tuli :D

Kaikki jalat ilmassa!

Räkä lentää! :D

Toinen ainakin on happyhappy!

Majurista oli vaikee saada normaalia kuvaa, se kun tuppaa aina ilmeilemään :D

Huuli tipahtaa...

Söpöläinen ♥

Mitäs piditte tälläisestä kuvapainotteisesta postauksesta? :)

5 vuotta 3 kuukautta 28 päivää

Mihin se aika on kulunut?

24.7.2007 alkoi minun ja Majurin yhteinen taival. Meistä tuli haparoiva ja hutera tiimi. Kokeilimme toisiamme, mitä tuo antaa tehdä, mikä on sallittua, mikä on vielä vaikeaa?

Yhteinen taival ei alkanut pilvistä, vaan lähdimme maanpinnalta, ehkä jopa pohjamudista ja olemme nousseet sieltä ylemmäs. Sitä en tiedä missä vaiheessa menemme nyt. Olemmeko maanpinnalla vai kurotammeko jo pilvenreunalle? Mitä voimme vielä saavuttaa?
En tiedä myöskään, kauanko yhteinen taipaleemme vielä jatkuu. Pelkään, että kohta on aika hyvästellä toinen ja saattaa sinne pilvenreunalle mukanaan vain muistot, joita kukaan ei vie pois.

Vielä se päivä tulee. Itkuiset jäähyväiset. Olemme Majurin kanssa kulkeneet todella pitkän aikaa yhdessä. Harvoin yhteinen taival hevosen kanssa kestää edes näin kauan. Olen viettänyt lähes neljänneksen elämästäni Majurin kanssa, Majuri lähes kolmanneksen elämästään minun kanssani.

Vielä olisi kuitenkin elettävää ja koettavaa. Vielä en halua päästää irti ja painaa päätäni viimeisen kerran Majurin tuttuun karvaan ja silittää sen samettiturpaa. Haluan kuulla sen tutun pöhinän vielä pitkään.
Se voi kuitenkin tapahtua vaikka huomenna. Entä jos tänään lähdin tallilta ja näin Majurin viimeisen kerran. Onko aika tosiaankin niin julma? Kuolema ottaa kysymättä, ajasta riippumatta.

Minua pelottaa se päivä. Päivä, jolloin tiimimme hajoaa. Miten pystyn joskus päästämään irti? Ajatus on pelottava. Entä jos en pystykään. Entä jos olenkin niin itsekäs, että haluan välttää surua ja tuskaa, jota menettäminen tuo minulle tullessaan. Enkö voisi pitää kaiken rakkaan ikuisesti itselläni?

Tässä elämässä kuitenkin kaikki kuolee joskus. Emme voi vaikuttaa siihen, että joskus jonkun on vain mentävä, siirryttävä eteenpäin, kysymättä meiltä. Loppupeleissä mikään ei ole kiinni meistä, vaikka yrittäisimme kaikin keinoin pitää rakkaistamme kiinni. Joskus sen aika tulee.

Toivon ettei se hetki tule vielä, vaikka toiveellani ei ole merkitystä. Pitää yrittää elää täysillä nyt ja tässä, tehdä asioita joista pitää ja olla rakkaittensa kanssa mahdollisimman paljon. En haluaisi ajatella kyllä minä huomenna. Vasta nyt alan pikku hiljaa sen tajuamaan. Toiveessa siitä, että tämä jatkuisi ikuisesti, ei kannata elää. Sillä koskaan ei voi tietää. Joskus voi olla jo liian myöhäistä.

5 vuotta = 60 kuukautta = 1825 päivää = 43 800 tuntia = 2 628 000 minuuttia = 157 680 000 sekuntia