keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Luopuminen

Miksi ottaa hevosen, kun tietää, että siitä joutuu luopumaan? Luulen, että sen takia, koska elämä sen kanssa on sen arvoista. Siitä saa niin paljon hyvää, että on valmis kokemaan niin paljon surua sen vuoksi.

Nyt kun mietin vuoden takaista leikkausta ja sitä pelkoa, että Majuri jouduttaisiin lopettamaan. Se oli ahdistavaa. Luopumiseen ei ikinä osaa varautua, vaikka tietäisikin, että se on edessä. Jos nyt määrättäisiin päivä, jolloin Majurista aika jättää, tulisin hulluksi. Mitä kaikkea haluaisin vielä tehdä, haluaisinko nopeasti tehdä vain kaikkea vai vaan nauttia viimeisistä hetkistä niinkuin aina ennekin? Olenko ollut tarpeeksi hyvä Majurille, mitä kaikkea olenkaan tehnyt väärin, mitä olisin voinut tehdä toisin? Olenko nauttinut tarpeeksi ja antanut Majurille hyvän hevosenelämän? Vuosi sitten, kun tilanne näytti pahimmalta, jouduin näitä asioita miettimään. Epätietoisuus on kuitenkin ehkä pahinta. Pahemman siitä vielä teki se, että pelkäsin eläinlääkärin sanovan, että se on nyt ohi. Silloin se olisi ollut lopullista. Pelkäsin vielä leikkauksen jälkeenkin, ettei Majuri toivu, vaikka eläinlääkärit sanoivat, että se tulee paranemaan täysin. En halunnut antaa itselleni turhaa toivoa, ettei pahin mahdollinen tilanne tulisi niin yllättäen.

Onneksi meille kävi hyvin ja saimme lisää aikaa. Olen pitänyt Majuria aina turhan itsestään selvyytenä, enkä ole ajatellut, että siitä joskus joudun vielä luopumaan. Lähes vuoden mittainen taukoilu ja Majurin leikkaus kuitenkin herättivät ja muuttivat minua hieman. Olen tullut varovaisemmaksi, minua alkaa ahdistaa pienikin turvotus Majurin jaloissa ja minusta on lähes kokonaan kadonnut "en jaksa" tai "ei tää osaa" -asenteet. Yritän aina nauttia jokaisesta hetkestä Majurin kanssa, tehdä asiat huolella loppuun ja yritän tallilla ollessani unohtaa kiireen.

Tiedän, että joillekin ihmisille hevonen on enemmänkin urheiluväline ja siitä luovutaan, jos siitä ei ole enää kunnon ratsuksi. Minulle kuitenkin hevosesta tulee aina ystävä ja niinkuin ihmisystävillekään, en halua hevosystäville tapahtuvan mitään pahaa. Jotkut ehkä ihmettelevät, miksi ihmeessä jaksoin taukoilla ratsastuksesta ja stressata Majurin toipumista vuoden ajan, kun olisin voinut päästää sen menemään ja ottaa uuden hevosen tilalle. Kun hevosen kanssa on päässyt niin paljon eteenpäin ja on kehittynyt yhdessä, on siitä luopuminen vielä vaikeampaa. Kun hevonen vielä kaiken lisäksi on elämäsi hevonen, sinulle juuri se oikea kaikkine hyvine ja huonoine puolineen, on siitä luopuminen ilman taistelua mahdotonta.

Meillä on Majurin kanssa kohta 5 vuotta yhdessä. Kuinka paljon on vielä edessä? Sitä ei voi koskaan tietää. Yritän nauttia jokaisesta hetkestä Majurin kanssa ja elää jokaisen hetken kuin se olisi viimeisemme. Haluan toteuttaa unelmani nyt, enkä huomenna. Sillä koskaan ei voi tietää.

Mä rakastan tota hevosta 

4 kommenttia:

  1. Ihanasti kirjoitettu :) Oon niin samoilla linjoilla sun kanssa tosta harrastamisväline-jutusta. Kieltämättä muakin ahdistaa se päivä kun Kalle vaihtaa maisemaa taivaslaitumille, mutta oon ottanu sen asenteen että se tulee sittenkun tulee. Ei pidä ressata etukäteen vaan nauttia jokaisesta hetkestä mistä vaan voi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Niinpä, kaikkihan täältä lähtee joskus, eikä siihen itse voi oikein mitenkään etukäteen vaikuttaa. Pitäisi osata se turha stressi vaan jättää pois ja nauttia täysillä! :)

      Poista
  2. Koskettava kirjoitus ja ihailtava asenne :). Niin rakas se elämän hevonen on että mitäpä sen eteen ei tekisi :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos :) Kyllä se on niin tärkeä hevonen, että ilman taistelua en luovu ;)

      Poista