Ensimmäisiä fiiliksiä Jaskasta

On niin outoa kuvitella, että tuo musta hevonen on minun. Hevonen, jota en juurikaan tunne ja joka on minulle vielä täysin arvoitus. En tiedä kuinka se reagoi asioihin, enkä vielä tunne sen eleitä. On outoa, kun pitää tutustua aivan uuteen hevoseen. Samalla se on kuitenkin jännittävää ja olen aivan innoissani!

Kyllähän sen huomaa, että Jaska on vielä utelias lapsi. Kaikki pienet ja suuret asiat täytyy tutkia ja kaikkea pitää nuuskia tarkasti. Jaska myös jännittää aika paljon uutta ihmistä ja kuten minulle kerrottiinkin, on Jaska enemmän yhden ihmisen hevonen ja kestää aikansa, että se tottuu uuteen ihmiseen. Tottumisen ja tutustumisen kannalta on hyvä, että Jaska jää nyt sen ajaksi vanhalle tallille, kunnes meille vapautuu paikka lähempää. On ihan hyvä päästä tutustumaan toisiimme hevoselle tutussa ympäristössä.

Ratsastin tänään neljännen kerran Jaskalla. Kerta kerralta on sujunnut paremmin, vaikka kova tuuli, kummalliset äänet ja pelottavat pimeät pusikot saavat Jaskan korvat tötterölle ja aistit valpastumaan. Jaska jännittää minua vielä alkuun sekä ratsastaessa, että hoitaessa, mutta tänään lopputunnista sain jo aika hyviä ja rentoja pieniä pätkiä, eikä Jaska tuntunut enää jännittävän ratsastuksen jälkeen hoitotilanteessakaan. Vähän tietysti ratsastustyyli on vielä hukassa, mutta tästä on suunta vain ylöspäin!

Tätä minä olen kaivannut. Touhuilua ihan oman hevosen kanssa. Sitä, kun saa miettiä ja suunnitella yhteisiä asioita, saa kokea ylpeyttä pienistäkin asioista. Saa yllättyä, onnistua ja epäonnistuakin ja kaikki johtaa meitä tiellämme eteenpäin, kohti luottamussuhdetta. Vaikka se on vielä kaukana edessäpäin, odotan innolla yhteistä matkaamme sinne. Ja aion nauttia tästä retkestä täysin siemauksin!

Uusi hevoseni

TOISET SANOVAT, ETTÄ HEVOSEN JÄLKEINEN ELÄMÄ ON IHANAA.

ON AIKAA JA RAHAA TEHDÄ KAIKKEA MUUTA.  

Minulla ei ole ollut missään vaiheessa näin. Sisälläni on kytenyt palava halu löytää hevonen, johon saan käyttää aikaani. Ensin yritin tätä vuokraamalla toisten hevosia, mutta huomasin, ettei se ole enää minun juttuni. Pian haaveilin yhä enemmän ihan omasta hevosesta.

Kolusin satoja myynti-ilmoituksia, muutamiin otin yhteyttäkin ja tein oman ostoilmoituksenkin nettiin katsoakseni, jos jollakulla olisi hiljaisessa myynnissä sopiva hevonen. Tämä oli sinänsä minulle aivan uutta ja jännittävää, koska tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin ostamassa uutta hevosta. Sellaista, jota en entuudestaan tunne. Osittain se teki tästä myös haastavaa. Rimani tuntui kasvavan kasvamistaan myynti-ilmoitusten vilistessä silmien ohi. Minulla oli valinnanvapaus seuraavaan hevoseeni. Mutta se tuotti myös valinnan vaikeutta.

Etsiskelin nuorta hevosta (ihanneikä 4-6 vuotta), mielellään ruunaa, jolla olisi kehityskelpoisuutta ja kapasiteettia laadukkaaseen harrasteluun. Hain hevosta, joka olisi utelias ja kiinnostunut ympäristöstään, mutta kuitenkin perusluonteeltaan rauhallinen ja kiltti. Mikään hevonen ei kuitenkaan iskenyt ja sykähdyttänyt sillä tavalla, kuin olisin kaivannut. Pari sellaista ehkä-hevosta oli kyllä, mutten kuitenkaan lähtenyt edes kokeilemaan niitä.

Kunnes. Tammikuun puolessa välissä sain jälleen yhden vastauksen ostoilmoitukseeni. Ensimmäinen ajatukseni, kun näin hevosen rodun, oli että ei taida nyt ihan olla sitä mitä etsin, mutta luettuani tekstiä pidemmälle, alkoi kiinnostukseni heräämään. Oikeastaan kaikki seikat tärppäsivät. Ikä oli juuri sopiva, koulutustaso riittävä, luonne vaikutti juuri minulle sopivalta ja sukupuolikin oli ruuna. Kun näin vielä kuvia tuosta hevosesta, oli se menoa. Kuvissa komeili tähtipäinen, rokkitukkainen, musta, lempeän näköinen ruuna.

TAHDOIN HEVOSEN, JOKA SYKÄHDYTTÄÄ.

Kun olin miettinyt hevoskriteerejäni, en ollut määritellyt tarkkaan rotua tai ulkonäköä. Onhan se niin, että jotkut hevoset vain iskevät enemmän kuin toiset ja tahdoin sellaisen hevosen, joka sykähdyttää minua - niin luonteeltaan, ratsastettavuudeltaan kuin ulkonäöltäänkin. Etenkin musta väri ja pitkät ja paksut jouhet ja jotkut tietyt piirteet hevosessa iskevät minuun. Vaikka se ehkä vähän pinnallista ajattelua onkin, tahdon, että hevonen miellyttää myös omaa silmääni. Tässä hevosessa oli sitä jotain.

Sovin koeratsastuksen ja pian se päivä koittikin. Hevonen oli ulkonäöltään lempeän näköinen ja samalla kuitenkin upea. Mietin mielessäni, että tuo on täydellisen näköinen hevonen, toivottavasti se olisi sitä myös ratsastaessa. Hevonen oli hoitaessa hieman utelias, mutta rauhallisen ja kiltin oloinen. Ratsastaessa hevonen ei ollut aivan sellainen, kuin olin ajatellut, mutta pidin hevosen ratsastettavuudesta ja uskon, että löydämme vielä yhteisen sävelen ja pääsemme kehittymään yhdessä eteenpäin.

Tämä hevosenosto ei ehkä mennyt niin kuin oppikirjoissa kerrotaan ja tuntuu hieman hullultakin, että tein ratkaisuja näin nopeasti - olinhan kuitenkin valitsemassa itselleni toivottavasti pitkäikäistä hevosystävää. Hevosen ostolle ei kuitenkaan ole mielestäni mitään oikeata kaavaa, kuinka sen pitäisi mennä ja kuinka useaa hevosta täytyisi käydä kokeilemassa. Tai kuinka kauan aikaa täytyisi kulua edellisen poismenosta.

Jotkut sanovat, että täytyisi kokeilla useampaa hevosta, jotta voi olla varma, mutta itselleni alkoi päivien myötä kasvaa kasvamistaan varmuus siitä, että tämä on oikea hevonen minulle, enkä edes enää ajatellut, että joku muu hevonen voisi sopia. Hevoskauppa on muutenkin (ainakin omalta osaltani) enemmän tunne- kuin järkiasia, joten kun se varmuus alkaa syntyä, ei siitä enää ole paluuta. Jos tuntuu hyvältä, niin pitää antaa palaa, eikä turhaan jahkailla. Se on minun mielipiteeni.

Niin siinä sitten vain kävi. Minulla on uusi hevonen. Upea musta hevonen, jonka koen jo ihan minunlaisekseni. Rodultaan sellainen, jota en olisi ikinä uskonut ostavani, welsh cob. Iältään juuri sopivat 5 vuotta ja kooltaankin aika passeli, säkäkorkeudeltaan noin 155cm, hieman rotevampi, muttei kuitenkaan hirveän massiivinen. Hevoseni nimi on S.W. Black Jack, lyhyesti ihan vaan Jaska.

OONA ja JASKA 28.1.2015 - 

Vielä on tyytyminen näihin huonoihin kännykkäkuviin, ennenkuin pääsen ottamaan ihan kunnollisia kuvia tuosta isopäästä.
Tiedättekö muuten kuinka vaikeaa on saada hyvää kuvaa hevosesta, joka tuppaa laittamaan nenän kiinni kameraan heti sen nähtyään - yllättävän vaikeaa.

MITEN TÄMÄ VAIKUTTAA BLOGIIN?

Blogi tulee hieman muuttumaan, kun uusi päätähti astuu kuvioihin. Majurin jälkeinen aika on blogissa ollutkin tavallaan välikautta, kun olen etsinyt tälle blogille (ja hevoselämälleni) suuntaa ja purkanut tänne ajatuksiani Majurista. Blogi tulee muuttumaan enemmän Jaskasta kertovaksi, mutta aion silti muistella silloin tällöin täällä bloginkin puolella pikku Majuriani ja mennyttä. Uusi nimi tulee varmasti kun sellaisen keksin, koska ehkäpä sydämestäni löytyy tilaa myös yhdelle Jaskalle. Nokkelia nimiehdotuksia otetaan siis vastaan, toiveissa olisi vähän mielikuvituksellisempi nimi kuin S.W. Black Jack ja Oona.

NÄIN SE ELÄMÄ VIE. 

KOSKAAN EI VOI TIETÄÄ MISTÄ ITSENSÄ HUOMENNA LÖYTÄÄ. 

Peilini on sirpaleina, jäljellä on ikävä

Näin viime yönä ensimmäistä kertaa selkeää unta Majurista. Unessa olin joillakin markkinoilla ja tutkiessani yhtä kojua, näin sivusilmälläni mustan hevosen lähestyvän. Katsoin hevosta, se oli pyöreä, kiiltäväkarvainen ja hyvinvoivan näköinen. Se näytti aivan nuorelta Majurilta, mutta ajattelin, ettei se voi olla. Hevosella ratsasti joku vaaleahiuksinen tyttö ja hän toi hevosta hymyillen luokseni. Hevonen tuli lähelleni ja laski päänsä syliini rapsutettavaksi. Niistä eleistä ja tuhahduksesta tiesin, että hevonen oli Majuri, niin ihmeellistä kuin se olikin. Jotenkin tiesin, että olin pyytänyt tyttöä ratsastamaan Majurilla, mutta samalla mietin, että itsekin haluaisin. Silitin Majuria ja tyttö naureskeli, että Majuri on vähän pörheenä täällä. Vastasin Ihan varmasti on. Sitten tyttö käänsi Majurin pois ja lähti laukkaamaan poispäin, ihmisjoukon sekaan. Lähdin Majurin perään, halusin vielä olla sen kanssa. Mutta en enää löytänyt heitä.

Olen viime aikoina ratsastanut muutamalla uudella ja vanhalla hevostuttavuudella. Muiden hevosten kanssa touhutessa minulle on toisinaan tullut aivan järjetön ikävä Majuria. En ollut edes tajunnut, kuinka hyvin tunsimme toisemme. Majuri toimi kanssani kuin ajatus, koskaan ei tarvinnut oikeasti keskustella suunnasta, vauhdista tai mistään muustakaan. Majuri oli äärimmäisen herkkä ja kuuliainen, nöyrä hevonen. Tiimimme pelasi saumattomasti, pelkällä ajatuksella. Nyt vasta tajuan sen. Miksi tajuan sen vasta nyt, kun on liian myöhäistä nauttia siitä?

Majurin kanssa oli niin ihanan helppoa. Ei minun tarvinnut koskaan miettiä, mitä Majuri tekee, tunsin hevoseni niin hyvin. Tiesin, mikä pöhinä tarkoittaa karkuun! ja mikä oli vain Majurimaista tuhinaa ja öhinää. Tiesin, kuinka laukka nousee, kuinka Majuri hyppää. Tiesin tarkalleen ja luotin siihen, että Majuri tekee niin kuin pyydän. Olen tajunnut, että Majuri oli ratsastaessa aivan älyttömän herkkä hevonen. Ei laiska tai turta niin kuin joskus luulin. Majuri oli minun peilini. Teki mitä pyydettiin, kunhan osasi pyytää. Näin Majurissa oman panostukseni, rakkauteni ja aikani, jota olin sille antanut. Nyt peilini on sirpaleina. Tuovatko nämä sirpaleet lopulta onnea? Onko näin tarkoitettu, oliko Majurin aika antaa paikkansa jollekin, joka sitä tarvitsee?

Minulla on ollut tässä viime päivinä ikävä etenkin sitä tunnetta. Sitä tuttua ja turvallista olotilaa. Sitä, että tuntee toisen niin hyvin, ettei tarvitse ajatella. Voi vaan olla ja nauttia. Nauttia ystävän hiljaisesta ja hyväksyvästä seurasta. Tehdä sitä, mikä juuri tänään meitä huvittaa, laiskotella tai paiskia töitä. Olen menettänyt sen. En voi enää palata ystäväni luokse, kun pelottaa tai ahdistaa. Minun täytyy rakentaa kaikki alusta. Romahtaneista palasista, ilman tuttuja työkaluja. Olen menettänyt niin paljon.

Oloni on edelleenkin tyhjä ja minulla on toisinaan tunne, että jotain puuttuu tai olen unohtanut jotain. Ja sellaisilla hetkillä mieleeni palaa taas Majuri, menetys ja kaipuu. Vertaan muita hevosia Majuriin. Majuri oli tässä asiassa parempi, teki erilailla kun pyysin näin, ei ikinä tehnyt tuolla tavalla, ei reagoinut noin. Huomaan usein havahtuvani tunteeseen, etten tiedä kuinka vieras hevonen reagoi. Teen asioita sillä tavalla, kun tein niitä Majurin kanssa, eikä minulla ole turvallista tunnetta ja tietoa siitä, kuinka hevonen tulee reagoimaan. Se vaatii totuttelua ja opettelua. Minun täytyy opetella muiden hevosten tavoille.

Majuri oli Majuri. Minun Majurini. Luulin, että joku muukin hevonen voisi olla samanlainen. Mutta Majuri oli erilainen, ainutlaatuinen. Ei tule toista Majuria.

Ei huomispäivän teitä voi kukaan aavistaa,
on joskus kyyneleitä ja joskus naurattaa.