Se pieni hetki

Hevosenomistaminen ei ole pelkkää ratsastusta. Totean sen aina vain uudelleen.

Paremmin kuin viimeisen muutaman kuukauden ratsastuksista, voisin kertoa kuinka siivoan joka päivä karsinan ja kuivitan sen. Kuinka vien vesiä tarhaan, hakkaan jäätä rikki, raahaan kottarikaupalla tavaraa lantalaan. Nyhdän heinää kasseihin ja rapsuttelen silkkiturkkista hevostani. Kuinka mittailen tarkat määrät erilaisia rehuja ämpäreihin. Kuinka palelen, kahlaan kurassa ja hampaat irvessä taistelen läpi vesisateen. Kuinka nautin tästä pakkasjaksosta ja vesikelien loppumisesta.

Kuinka hengitystä pidättäen kokeilen ja katson, onko hevosellani kaikki kunnossa ja mikä sen vointi tänään on. Kuinka huolehdin ja mietin. Pyydän ammattilaisen paikalle ja maksan kiltisti laskun. Kuinka shoppailen enemmän vaatteita hevoselleni kuin itselleni. Kuinka mietin pääni puhki, ahdistun ja murehdin, mutta pitkästä aikaa myös iloitsen ja nautin taas. Voisin kertoa siitä, kuinka ihanalta tuntuu, kun olen voinut hellittää jo otettani painavasta murherepusta.

Se pieni jäljelle jäävä osa, kun hevonen on hoidettu kuntoon kera kalliiden laskujen, syötetty juuri oikeat määrät ruokaa, hoidettu kengitykset ajallaan ja varusteetkin on katsottu kuntoon ja saatu kaupan päälle satuloista harmaita hiuksia. Sen kaiken jälkeen voin ratsastaa. En aina ilolla, koska murhetta aiheuttaa myös oudosti liikkuva, ehkä jotain säikkyvä hevoseni tai jostain puristava varuste. Kaikki ei aina suju ja aina ei ratsasteta hymy huulilla. Välillä väännetään hampaat irvessä tai palataan pettyneinä talliin.

Se pieni jäljelle jäävä hetki, jolloin kaikki sujuu. Kun hevonen tanssii kanssasi tai kun huomaat sen olevan jälleen oma itsensä. Se on arvokkaampi, odotetumpi ja nautinnollisempi hetki kuin mikään muu. Se on palkka siitä kaikesta.

Se on se, miksi tätä teen.

Kuvista kiitos Hanna P.

Vierailulla Dessin luona

Hyviä fiiliksiä ja ahaa-elämyksiä. 

Kapusin pitkästä aikaa siskoni hevosen Dessin kyytiin. En edes muista, koska olen viimeksi Dessin selässä käynyt, koska meidän yhteistyö ei ole oikein koskaan luistanut kovin hyvin. Emme ole ymmärtäneet toisiamme yhtään, eikä Dessi ole koskaan tuntunut minunlaiselta hevoselta. Emme ole puhuneet samaa kieltä.

Eilen kuitenkin vierailin Iinan ja samalla maalaisjunttina kaupunkiin muuttaneen Dessin luona. Nousin Dessin selkään odottamatta mitään upeaa läpimurtoa, koska ajattelin, ettei meillä voisi vieläkään kemiat natsata kohdilleen. Jouduin kuitenkin nielemään sanani ja yllätyin todella paljon, kun perinteisen alkujännityksen jälkeen tamma alkoikin pikku hiljaa jopa toimimaan yhteistyössä. Jotain on tapahtunut.

Varmasti myös Dessi on muuttunut parempaan, mutta huomaan nyt, että myös minä olen oppinut Jaskan kanssa ihan hurjan paljon. Olen oppinut käyttämään lihaksiani ja vartaloani aivan eri tavalla, löytänyt kadonneet vatsalihakseni ja kuten valmentajakin viimeksi kehui, on keskivartalon hallintani hyvä ja minulla on suora ja vakaa istunta - ennen se ei todellakaan ole sitä ollut. Dessin ravikaan ei tuntunut enää yhtään pompottavalta, vaikken ole siinä koskaan ennen pystynyt kunnolla edes istumaan. Ja tamma antoi minun ratsastaa itseään vänkäämisen sijaan. Ihan mahtava tunne.

Tuo pieni tamma pääsi yllättämään minut positiivisesti ja olisin voinut ratsastaa pidempäänkin, sen verran hauskaa se oli. On pakko myöntää, että ensimmäistä kertaa ikinä pystyin Dessin selässä oikeasti jopa nauttimaan menosta. Tällä kertaa en ollut vain yhtä kysymysmerkkiä, että kuinka tämä hevonen toimii. Ja se on jo paljon.

On todella silmiä avaavaa ratsastaa välillä muitakin kuin omaa hevostaan. Etenkin tällaista, jonka kanssa ei ole ennen sujunut yhtään - siinä huomaa hyvin sen omankin kehittymisen. Tämä minun ja Dessin viha-rakkaussuhde taisikin nyt ponnahtaa enemmän sille rakkaus-puolelle.

Dessi on hevonen, joka antaa, jos osaat pyytää ja antaa vain sen verran kuin pyydät. Herkkä kuin mikä ja omalla tavallaan kuitenkin nöyrä, kunhan löytää ne oikeat nappulat. Oli ilo saada etsiä niitä nappuloita ja jo lyhyenkin ratsastuksen jälkeen löytää niistä osa.

Tasan vuosi sitten

Tasan vuosi sitten oli elämäni kamalin ja vaikein päivä. 

Tasan vuosi sitten menetin Majurini. 

Huutava sydän, jota vastaan täytyi taistella. Musertuminen ja yhtäaikainen helpotus ystävän puolesta. Tunteet, jotka repivät eri suuntiin. Ja siinä keskellä yritin pitää itseni kasassa, olla meistä se rohkeampi. Ei minun kuitenkaan tarvinnut. Majuri kulki rinnallani loppuun saakka, tällä kertaa rohkeampana ja varmempana kuin minä. Oli minun vuoroni olla se, joka pelkää.

Jollain tavalla olen saanut kerättyä itseäni takaisin kasaan tämän vuoden aikana. Osa sirpaleista on kuitenkin nousseet tuulen mukana, lähteneet sinne missä ystäväni nyt on. Sinne, missä Majuri laukkailee ja mitä luultavimmin myös enimmäkseen laiskottelee. Syö itsensä kylläiseksi, ja maha ei koskaan tule kipeäksi. Ei enää koskaan.

Menetin paljon sinä päivänä. Mutta se paljous, tuo hevonen, jätti itsestään myös niin valtavasti. Paljon tarinoita, eläviä muistoja, oppeja. Majuri oli hevonen, joka oli varustettu itseään suuremmalla sydämellä ja valtavalla persoonalla. Hevonen, joka antoi anteeksi enemmän, kuin sen olisi tarvinnut. Hevonen, joka jätti myös kiitollisuuden. Kiitollisuuden siitä, että minä sain olla Majurin oma ihminen, oppilas ja ystävä.

Ei tule toista Majurin kaltaista.

Majuri kulkee ajatuksissani yhä päivittäin. Ikävänä, kaipuuna, kiitollisuutena ja muistoina. Joskus kaipaus on niin kovaa, että se musertaa minut kyyneliin. Joskus pystyn vain hymyilemään ihanille muistoille. Välillä tuntuu, että se kaikki oli vain satumaista unta. Unta, jossa omistin erityisen hevosen. Hevosen, joka jätti sydämeeni erityisen jäljen. Ikuisen jäljen.

Elämäni hevonen, Majuri
28.6.1996 - 2.12.2014

Kiitos, että sain elää kanssasi ♥