Sisältä nouseva lämpö

Lumi satoi eilen. Iloitsisin, mutta ilo tuntuu kaukaiselta. 

Palaan ajatuksissani meidän aikaisempiin talviin. Mitä me teimme yhdessä, minä ja rakas hevoseni? Mikä sai minut iloiseksi ja nauramaan? Mikä on parasta talvessa?

Se, kun lumi narskuu jalkojen alla. Se ääni ja poskia kipristelevä pakkanen. Lumihiutaleet, jotka putoilevat hiljalleen. Aurinko, joka saa lumen kimmeltämään. Ja lumen keskellä seisova musta hulmuharjani. Ehkä jääpuikkoja harjassaan, lumihuuruisena.

Musta ja pörröinen karva. Jääkylmät sormet upotettuna paksun harjan alle. Siellä piileskelevä lämpö. Lämmin halaus kylmässä ilmassa. Nauru, joka nousee huuruna ilmaan. Katoaa, mutta jättää lämpimän tunteen sydämeen.

Paksu viltti, joka nostetaan hevosen selkään ja kääriydytään sinne. Lämmin hevosen selkä, innokkaat askeleet, viltti suojaamassa kirpeältä tuulelta. Rakas mustani tietää, mihin mennään. Huuru nousee sen puhaltaessa innostunutta ilmaa sieraimistaan.

Pelto, joka aukeaa edessä suurena ja valkoisena. Hevosen askel nousee, hypähtelee, kuin pilvien päällä ratsastaisi. Lumi pöllyää. Hymyilyttää. Uskaltaisikohan sitä laukata? Hevoseni tietää ajatukseni. Energia, jonka tunnen allani. Jonka päästän vapaaksi. Sydän tykyttäen sekä ilosta, että jännityksestä. On vain se hetki. Silmien vuotaessa vauhdin hurmasta huomaa olevansa onnellinen.

Parasta talvissamme on aina ollut lämpö. Lämpö, joka ei aina ole tallin lämpö, lämmin teekuppi tai ihanan pehmeä viltti. Vaan lämpö, joka nousee sisältäni katsoessani ja touhutessani mitä vain hevoseni kanssa. 

Parasta on aina ollut se hevosystävä rinnallani. Se, jonka kanssa voin tehdä mitä vain. Kaunis, elinvoimainen Majurini pörröisessä talviturkissaan, innokkaana lähdössä mukaan. Se on parasta.

Mikä on parasta sinun talvessasi? Katso ohjeet haasteeseen täältä.